Erityisherkkyys, introverttiys. Muotisanoja. Olen lukenut niistä paljon, tunnistanut itseni. Saanut selityksiä sille miksi olen sellainen kuin olen, miksi väsyn sellaisesta mistä moni muu ei, miksi yksinolo on minulle pehmoinen peitto ja elinehto eikä suinkaan synonyymi surkeudelle. Selityksiä sille, miksi olen ollut tästä elämästä usein niin väsynyt.
Luulin joskus olevani ihmisvihaaja, mutta en ole. Siinä missä jonkun toisen akku latautuu ihmisten seurassa, minun tyhjenee. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö nauttisi toisista ihmisistä, nautin. Mutta pieninä annoksina, pienissä porukoissa. Kaksin on parasta, henkilöautollinen ehdoton maksimi. Ei isoja lössejä, ei pakotettua sosiaalisuutta, ei toistensa päälle kälättäviä ihmisiä, paitsi ehkä silloin jos olen humalassa, eli ei usein.
Ei dominoivaa taustamelua, ei hälinää. Ei pakotettua tarvetta huutaa jotta saa äänensä kuuluviin. Ei. Mielummin menen pois.
Ja olen monta kertaa mennytkin.
On surullista, miten paljon olen käyttänyt aikaa siihen että olen yrittänyt muuttua toisenlaiseksi. Tuntosarveni ovat olleet jatkuvasti pystyssä, haistellen ilmasta merkkejä siitä miten päin minun pitäisi olla. Että olisin sellainen, josta varmasti tykätään ja jota ei ole vaikeaa rakastaa.
Sellainen helppo ja vaivaton, kaikkien kaveri, se jolle kaikki käy. Vaikka oikeasti ei käy.
Tämän kanssa tappelen varmasti loppuikäni: kuinka piirtää omat rajansa jämäkästi olematta silti kusipää. Sitä sitäkin olen ollut, ja tulen olemaan.
Eikä asiaa helpota se, etten oikeastaan jaksaisi selittää. En mitään, en kenellekään.
***
Tämä kirjoitus sai inspiraationsa Auta Antti!-podcastin ystävyys-jaksosta. Jos et ole jo kuunnellut Antti Holmaa, suosittelen että jätät välittömästi kesken kaiken sen mitä olet tekemässä ja menet ja kuuntelet, sillä Antti todellakin auttaa, aivan kaikkeen.
Itse Minna Mänttäri 
Ah, tunnistan tästä itseni! Samaistun varsinkin tuohon haluun olla helppoa seuraa ja kaikkien kaveri, vaikka se ei ollenkaan tunnu omalta. Ajattelin pitkään (ja kai ehkä vieläkin), että minussa on jotain vialla ja minun pitää muuntautua ympäristön mukaan. En ymmärtänyt omien halujeni ja vaistojeni kuuntelemista, ja kovasti yritin niitä työntää pois mielestä sosiaalisissa tilanteissa. Olen huomannut, että tarvitsen paljon aikaa omien tuntemuksieni tunnustelemiseen, ja menen aivan lukkoon kiireessä ja stressissä.
Ajan myötä tämä tasapainottelu on kuitenkin helpottanut, ja toivon, että jonain päivänä löydän itselleni sopivan harmonian. Toivottavasti sinäkin!
Kiitos paljon kommentistasi! Juuri tuo lukkoon meneminen kiireessä ja stressissä on tosi tuttua ja kamalaa. Ja just se ajatus siitä että minussa on jotain vikaa ja minun täytyy kameleontin lailla muuntautua ympäristöön sopivaksi. Harmoniaa täälläkin kaivataan, eletään toivossa! ❤
Sama sama ja aamen! Ja Auta Antti on tosiaan parasta terapiaa KAIKKEEN. ❤
En todellakaan keksi mihin Antti EI auttaisi.
Ah, tämä oli hyvä, ja Antti todella mitä mainioin!
Kiitos Saila! ❤