Pling

En ole niitä tyttöjä, joiden ympärillä olisi koskaan pörrännyt poikia ruuhkaksi asti. Nuorena olin pitkään se, jolla ei koskaan ollut ketään. Se, joka ei koskaan saanut sitä, kenet olisi halunnut. Se teki kipeää.

Ehkä siksi en ole koskaan osannut suhtautua parisuhteeseen itsestäänselvyytenä. Rakkaus itsessään on tietysti suuri mysteeri: miten ylipäänsä on mahdollista, että kaksi ihmistä tuntee yhtäaikaa vetoa toisiinsa. Se on minusta käsittämätöntä.

Kun erosin pitkästä suhteesta ja avioliitosta, ajattelin että ehkä tämä olikin minun osaltani tässä. Ehkä en vain osaa elää kenenkään kanssa. Ehkä olin saanut elämältä jo sen, mitä minulle oli varattuna ja ehkä se olikin minulle ihan oikein: syyllisyys toisen ihmisen hylkäämisestä painoi hartioita.

Ehkä hankin vain talon täyteen kissoja ja elän elämäni onnellisena niin. Ja jos tarkemmin ajatellaan, en edes tarvitse ketään. Ainakaan en halua ketään vain siksi, että pitäisi olla joku. En aio tyytyä muuhun kuin parhaaseen ystävään, kirjoitin muistikirjaan.

Mutta sitten tuli se päivä puoli vuotta sitten, kun puhelin sanoi pling, eikä mikään ollut enää entisensä. Jotain, minkä luulin jääneen kauas kauas menneisyyteen, tekikin comebackin. Se jokin vei jalat alta, mutta antoi pehmeän ja vahvan sylin, johon saatoin turvallisesti kaatua.

Kaikki tuntuu samaan aikaan hurjalta, ihmeelliseltä, luontevalta ja levolliselta.

Ja kun katson häntä, minä ajattelen: tuossa on minun paras ystäväni.