Mistä tunnistaa avantouimarin?
Ei hätää, hän kyllä kertoo sen itse.
Ensimmäinen kokemukseni talvipulahduksesta on peräisin viime vuosituhannen lopulta. Pohjois-Karjalan opiston teatterilinjalla opetus oli hyvin fyysistä: juoksimme aamulenkkejä pitkin Niittylahden hiekkateitä syksystä kevääseen säällä kuin säällä ja annoimme kehon ja mielen kuviteltujen rajojen venyä ja paukkua. Siihen kuvioon sopi myös avantouinti Pyhäselän hyisessä vedessä kuin nuudelipaketti opiskelijan ruokavalioon.
Opistovuoden jälkeen unohtuivat niin aamulenkit kuin avantokin. Jokunen vuosi myöhemmin palasin kylmän pariin erään talvisen vedonlyönnin seurauksena. Melko kostean syksyn jälkeen haastoimme ystävän kanssa toisemme tipattoman tammikuun viettoon: jokaisesta retkahduksesta pitäisi maksaa yhdellä avantokeikalla. Kuukauden lopussa saldo taisi olla minulle 3 ja kaverille 6. Oi nuoruus!
Vuosien varrella olen hyvin satunnaisesti käynyt dippaamassa itseäni hyiseen veteen. Jossain vaiheessa huomasin, ettei se tuottanut hyvää oloa, pikemminkin päinvastoin. En ensin ymmärtänyt mistä oli kysymys, kunnes tajusin että kehoni kävi kroonisen stressin takia niin kovilla kierroksilla, että kylmäshokki pahensi tilannetta entisestään. Tästä syystä hermostun aina kun avantouintia automaattisesti tarjotaan lääkkeeksi stressiin. Varmasti se joissain tilanteissa auttaakin, mutta taistele tai pakene-tilassa vaikutus voi olla aivan päinvastainen. Siksi minäkin ripustin avantotossuni naulaan.
Tänä talvena, vuodevaihteen tienoilla päätin yrittää uudestaan. Olinhan saanut koko syksyn levättyä eikä kauhunsekainen kylmä hiki enää herättänyt minua öisin. Kokeilin ensin varovasti saunasta pulahtamista, kuulostelin olotilaani. Tuntui hyvältä, sydän ei yrittänyt tulla rinnasta ulos. Olo oli samaan aikaan sekä rento ja rauhallinen että virkistynyt. Sitten kävinkin jo lunastamassa uimalan pukukoppiin avaimen, maksoin käyttömaksun ja ostin neopreenihanskat.
Minuun on salakavalasti asettunut aivan uusi himo: kylmän himo.
Jos en ole jaksanut tai ehtinyt lähteä rantaan asti, olen jopa käynyt pyörimässä kotipihan lumihangessa. Avanto tuntuu kuitenkin vielä paremmalta, se on jollain tavalla kokonaisvaltaisempi kokemus. Kun sinne menee, täytyy tyhjentää pää kaikesta turhasta, pysyä rauhallisena ja keskittyä vain hengittämään. Läsnäoloharjoitusta ja muodikasta mindfulnessia parhaimmillaan. Samalla ohjeella pärjää monessa muussakin tilanteessa.
Ratkaiseva hetki itselleni oli se, kun tajusin naksauttaa pääni asetukset toiseen kulmaan ja suhtautua kylmään ystävänä, ei vihollisena. Sen seurauksena kovatkaan pakkaset eivät vituta enää niin paljon ja tuntuu, että siedän ylipäänsä kylmää paremmin kuin ennen. Toki paksu toppatakki ja merinovillakerroksetkin auttavat asiaa. Asun vanhassa talossa jonka nurkista vetää, joten sisälläkään ei pääse hikoilemaan. Makuuhuoneen lämpötilan pidän viileänä ja nukun paksujen täkkien alla kuin pieni porsas.
Eikä pidä unohtaa avantouinnin sosiaalista puolta. En todellakaan ole mikään small talkin ylin ystävä, mutta uimakopissa minustakin kuoriutuu kepeä jutustelija. Ehkä se on se kuoleman uhmaaminen ja siitä selviytyminen, kuka tietää. Tuntuu hyvältä saada kuulua tähän pipo päässä pulahtavien porukkaan, joka tekee jotain näin mielipuolisen kahjoa ja samalla niin järkevää ja ihanaa.
Ja sainpa äskettäin kanssauimarilta myös mainion leffasuosituksen, Perfect Days, käykää katsomassa jos vain mahdollista. Tulkitsin tuon elokuvan sanoman niin, että onnellinen on hän, joka kykenee näkemään kauneutta ympärillään ja nauttimaan arkisen elämän pienistä iloista.
Kuten kylmästä vedestä ja talvesta.
P.S. Tähän loppuun vielä aiheeseen liittyvä kirjavinkki: Kylmä kutsuu – hyvinvointia talvesta, kirjoittanut Tiina Torppa. Todella kiinnostavasti kirjoitettu omakohtainen tietokirja kylmän viehätyksestä ja terveysvaikutuksista niin keholle kuin mielelle. https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/kylma-tekee-meista-rohkeampia-siksi-avanto-kannattaa-tiina-torpan-kirja-kertoo-talvisesta-hyvinvoinnista/
Itse Minna Mänttäri 