Kirjoittava ihminen.
Herään, päätä särkee, janottaa. Tiskipöydällä tyhjät viinipullot, sormenjäljistä samentuneet viinilasit. Kaadan itselleni kylmää vissyä. Olen onnellinen. Elokuun ensimmäinen. Rakastan tätä kuukautta. Siinä missä kesäkuu ja heinäkuu ovat täynnä tukahduttavaa painetta nauttia kesästä kun se kerrankin tässä on ja kohta taas ohi, elokuu vain on ja hymyilee arvoituksellisesti. Se tietää, ettei kesä ei ole ohi, että […]
Kun maailma ympärillä huojuu ja natisee, laitan kaihtimet kiinni ja otan veitsen käteeni. Ja alan pilkkoa. Mitään uutta ei ole siinä, että koronakriisi on saanut ihmiset vetäytymään sankoin joukoin keittiöön, myös minut. Uutta on se, että olen antautunut kokeilemaan rohkeammin uusia reseptejä enkä vain jumittanut tutuissa bravuureissa, kuten nakkikeitossa. Nykyään sitä ihan muina masterchef-muikkeleina heitellään […]
En ole niitä tyttöjä, joiden ympärillä olisi koskaan pörrännyt poikia ruuhkaksi asti. Nuorena olin pitkään se, jolla ei koskaan ollut ketään. Se, joka ei koskaan saanut sitä, kenet olisi halunnut. Se teki kipeää. Ehkä siksi en ole koskaan osannut suhtautua parisuhteeseen itsestäänselvyytenä. Rakkaus itsessään on tietysti suuri mysteeri: miten ylipäänsä on mahdollista, että kaksi ihmistä […]
Oli aika, jolloin teatteri oli minulle tärkeintä maailmassa. Oli mahdotonta kuvitella elämää ilman sitä, se oli työ, harrastus, elämäntapa, elinehto. Sitten tapahtui jotain. Vai tapahtuiko? Ehkä vain kyllästyin ja väsyin, teatteriin tai itseeni, ehkä molempiin. Itseeni teatterissa. Monta vuotta olen elänyt lähes ilman, enkä ole kaivannut takaisin. Pari viikkoa sitten näin ilmoituksen Huonon teatterin kurssista. […]
Syksyn pimeys ja kaikki tämä koronasonta. Siinä kaksi hyvää syytä, miksi olen viime aikoina halunnut lähinnä vain kadota maailmalta ja koteloitua kotiini. Eilen raotin arkkuni kantta ja lähdin ystävän kanssa elokuviin. Nojauduin pehmeään penkkiin punaviinilasi kädessäni ja rapistelin amerikanpastilleja. Voi kunpa tämä olisi hyvä tai ei ainakaan ihan paska, ajattelin. Ei se ollut paska. Tove […]
Keväällä, koronapäissäni, ostin maanisesti itselleni erilaisia tarra-arkkeja. Kissoja, lehmiä, koiranpentuja ja laiskiaisia, kimalteella koristeltuja laamoja. Minulla ei ollut mitään hajua mihin niitä liimaisin, mutta tarroja oli saatava. Joku reaktiohan se oli johonkin: halu palata takaisin (viattomaan) lapsuuteen, jonka kauhuja olivat Tšernobyl, lama ja Pelle Hermannin alkutunnari, ei maailmanlaajuinen pandemia. Kaipasin kipeästi Tiimarin tarrarullahyllyn ääreen, tuijottamaan […]
Kirjoittakaa päiväkirjaa, he sanovat. Dokumentoikaa poikkeusoloja, se on tärkeää sitten jälkikäteen. En ole pitänyt päiväkirjaa, en ottanut yhden yhtä valokuvaa hiljentyneistä kaduista tai säppiin laitetuista liiketiloista. Tätä blogikirjoitustakin olen suunnitellut kaksi viikkoa saamatta mitään aikaiseksi. Keskittymiskykyni riittää lähinnä vain somen ja uutissivustojen maaniseen selaamiseen, tiskaamiseen, sängyn petaamiseen ja yleiseen siivouspuuhasteluun. Niinhän jossain Anna-Leena Härkösen tekstissäkin […]
En pidä ystävänpäivästä. Ystävistäni pidän kyllä paljonkin, toivon että hekin minusta. Mutta en tunnista omaa käsitystäni ystävyydestä vaaleanpunaisista sydämistä tai onnittelukorttien kuluneista ja siirappisista fraaseista. Ystävyys on ihanaa ja tärkeää, mutta myös hankalaa ja vaikeaa. Jostain syystä ihannoimme sellaisia ihmissuhteita, jotka kestävät mitä vaan, vaikka harva niistä todellisuudessa on sellainen, koska eihän ihminenkään kestä mitä […]
Tunnen mykkää, muodotonta surua siitä, etten sopeudu mihinkään. Voin olla hetken jossain, näennäisesti osa jotakin, jopa kuvitella että tällä kertaa kuulun joukkoon. Että olen vihdoinkin samanlainen kuin muut. Olisinpa ihminen, joka osaa olla tyytyväinen tavallisiin asioihin, kuten kellokortti, työaika ja lounastunti. Parisuhde, rosterihella ja kesäkukkapenkki. Tukholman risteily, saunavuoro ja automarketti. Olisinpa sellainen ihminen, jolla ei […]
Uuden vuoden alku on kutkuttavaa aikaa ihmisen elämässä. Siihen kuuluu usein menneen vuoden tai kuten nyt, kokonaisen vuosikymmenen hyvästeleminen tavalla tai toisella. Koska itse olen kävelevä klisee, vuoden viimeisenä päivänä tein kuten jokainen keski-iän kriisin kourissa kiemurteleva nainen tekisi: leikkautin pois noin puolet hiuksistani. Kun katselin kampaamon lattialle tipahtelevia suortuviani, tunsin pitkästä aikaa puhdasta, kirkasta […]
Itse Minna Mänttäri 