Pilkkoen ja paahtaen, vatkaten ja vaivaten

Kun maailma ympärillä huojuu ja natisee, laitan kaihtimet kiinni ja otan veitsen käteeni.

Ja alan pilkkoa.

Mitään uutta ei ole siinä, että koronakriisi on saanut ihmiset vetäytymään sankoin joukoin keittiöön, myös minut. Uutta on se, että olen antautunut kokeilemaan rohkeammin uusia reseptejä enkä vain jumittanut tutuissa bravuureissa, kuten nakkikeitossa. Nykyään sitä ihan muina masterchef-muikkeleina heitellään pannulle currytahnaa ja lorautellaan rennoin rantein seesamiöljyä ja hoisin-kastiketta tofuwokkiin.

Ja pilkotaan. Ryystän väkeviä sipulikyyneliä, mutta pilkon silti ja uppoan hetkeksi syvään, suorastaan meditatiiviseen tilaan, missä pandemiat ja muut paskakakkarat ovat vain pahaa unta.

Olen myös elvyttänyt vanhan hyvän harrastukseni, keittokirjojen lukemisen samalla kun syön (teen tätä vain kun ruokailen yksin.) Suosittelen kokeilemaan, se jotenkin rikastuttaa ateriaa kun voi pinaattikeittoa hörppiessään miettiä mitä sitä seuraavaksi söisi. Luin myös vihdoin Saku Tuomisen kirjan Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta. Kaverini Liisa kirjoitti siitä viime keväänä ylistävän kolumnin ja olisin lainannut kirjan heti kirjastosta jos se vain olisi ollut auki, mu ha hah ha.

Pidin kirjasta paljon, vaikka se myös välillä ärsytti minua, koska olen pikkumainen ja kateellinen ihminen jota Helsingin kantakaupungissa asuvien ja kesät Italiassa viettävien etuoikeutettujen ihmisten kertomukset elämästään joskus tuppaavat ärsyttämään. Pääsin ärtymyksestäni kuitenkin yli ja lehteilin kirjaa vielä useasti kertalukemisen jälkeenkin. Allekirjoitan täysin Tuomisen ajatuksen siitä, että avain hyvään ja mielekkääseen elämään voi löytyä ruoasta ja ruoanlaitosta, sillä se on asia jonka kanssa jokainen meistä on tekemisissä päivittäin. Kysymys on lopultakin siitä, mitä pitää tärkeänä, mille haluaa antaa aikaa. Ruokaa laitettuaan on harvoin sellainen olo, että tulipa käytettyä aikaa turhuuteen.

Opin myös kirjasta uusia niksejä: leipä säilyy parhaiten rapeana ilman pussia, leikkuupinta puista leikkuulautaa vasten. Ja kananmunat keitetään laittamalla ne kylmään veteen, kuumennetaan vesi kiehuvaksi, otetaan kattila liedeltä pois ja annetaan olla kannen alla minuuttimäärä halutun kypsyyden mukaan. Toimii, nerokasta. Eikä tule hajonneita kuoria.

Tässä kohtaa haluan myös jakaa täydellisen tomaattikeiton ohjeen, jonka löysin Viimeistä murua myöten-blogista, klikkaa tästä. Olen tehnyt keittoa kahdesti, enkä aio koskaan enää tehdä tomaattikeittoa millään muulla ohjeella. Kyynel tirahti silmään onnesta, enkä edes liioittele, paljoa. Tämä ei ole pikaruoka, mutta vaiva on sen arvoista: salaisuus on raaka-aineiden paahtamisessa. Ja pilkkomaankin pääsee. Omaan versiooni käytin kokonaisia tölkkitomaatteja, kesällä aion kokeilla tuoreita. Sekä keiton tekemisestä että sen syömisestä tulee onnellinen olo, ja sille tunteelle on näinä aikoina käyttöä enemmän kuin koskaan.

Vielä pari sanaa leivästä: ennen joulua keittiööni löysi tiensä vähänkäytetty leipäkone. Emme olleet tavanneet aikaisemmin, mutta nyt meistä tuli sydänystäviä, sillä vihaan taikinoiden vaivaamista käsin sydämeni pohjasta. Vaan kas, enää ei tarvitse! Kaikki leipäainekset mitataan kerroksittain vuokaan, kansi kiinni ja napista naks. Kolmen tunnin päästä pirtissä tuoksuu tuore, rapeakuorinen leipä. Kokeilin myös pitsataikinan tekemistä koneella, sekin onnistui hyvin eikä tarvinnut tapella sormiin takertuvan taikinan kanssa.

Elämäni alkaa olla lähes täydellistä. Ainakin niin kauan kuin pysyttelen keittiössä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s