Oli aika, jolloin teatteri oli minulle tärkeintä maailmassa. Oli mahdotonta kuvitella elämää ilman sitä, se oli työ, harrastus, elämäntapa, elinehto.
Sitten tapahtui jotain. Vai tapahtuiko? Ehkä vain kyllästyin ja väsyin, teatteriin tai itseeni, ehkä molempiin. Itseeni teatterissa.
Monta vuotta olen elänyt lähes ilman, enkä ole kaivannut takaisin. Pari viikkoa sitten näin ilmoituksen Huonon teatterin kurssista.
Jotakin värähti.
Huonon teatterin kurssi on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Elina Kilkun vetämä työpaja, jossa nimensä mukaisesti treenataan huonoa teatteria. Huonoon lopputulokseen pyrkiminen on vapauttavaa ja valtavan hauskaa. Toisaalta kun määrittelemme ja näemme tarkasti, mikä mielestämme on huonoa, piirtyvät hyvinä pitämämme asiat kirkkaina esiin kuin huomaamatta.
Työpajassa käsitellään siis myös hyvää teatteria, mutta vahingossa.
Mikä estää meitä olemasta loistavia? Pelko, estot ja häpeä. Huonon teatterin treenaamisessa keskeistä on näiden esteiden poistaminen. Olennaisen tärkeää on myös tekemisen ilon löytäminen vailla pelkoa epäonnistumisesta. Työpajan rakenne on kolmiosainen: käsittelemme huonoa näyttelijäntyötä, käsikirjoittamista ja ohjaamista. Teemme runsaasti harjoitteita, joissa esimerkiksi kokeillaan, miten näytelmäkirjallisuuden hienoimmat monologit saa pilattua.
Tekemisen ohella keskustelemme suhteestamme hyvyyteen, huonouteen, epäonnistumiseen ja täydellisyyteen.
Vietin siis tämän viikonlopun olemalla mahdollisimman huono. Se oli ihanaa ja hirveää.
Ihanaa siksi, että ei tarvinnut pelätä epäonnistumista. Hirveää siksi, että jouduin taas myöntämään itselleni sen, miten paljon pelkään epäonnistumista.
Miten korkealla rima on omien tekemisteni suhteen ja miten se estää minua tekemästä asioita, joita haluaisin tehdä. Miten kovat kriteerit minulla on ylipäänsä taiteen (ja elämänkin) suhteen ja miten ankara olen itselleni.
Ja miten ankara olen pahimmillani myös muille. Sen myöntäminen itselleen on ehkä kaikkein inhottavinta.
Kun kurssin alussa kysyttiin fiiliksiä, sanoin olevani jäykkä ja pelokas. Kahden päivän jälkeen tuntuu kuin lussahtaneeseen ilmapalloon olisi puhallettu uutta hönkää. Olo tuntuu pehmeämmältä, ei ehkä kokonaan pelottomalta mutta vähemmän pelokkaalta.
Sain ainakin hetkeksi kiinni ilosta, puhtaasta tekemisen ilosta ilman kohtuutonta puristamista, ilman tarvetta tuomita itseään tai muita.
Se on aika paljon se.
Itse Minna Mänttäri 