Syksyn pimeys ja kaikki tämä koronasonta. Siinä kaksi hyvää syytä, miksi olen viime aikoina halunnut lähinnä vain kadota maailmalta ja koteloitua kotiini.
Eilen raotin arkkuni kantta ja lähdin ystävän kanssa elokuviin. Nojauduin pehmeään penkkiin punaviinilasi kädessäni ja rapistelin amerikanpastilleja. Voi kunpa tämä olisi hyvä tai ei ainakaan ihan paska, ajattelin.
Ei se ollut paska. Tove oli ihana, ihana elokuva.
Salin pimeydessä syrjäytymisen tarpeeni vaihtui äkilliseen haluun tanssia jonkun olohuoneessa rätisevän vinyylilevyn tahtiin, polttaa ketjussa määrättömiä määriä tupakkaa ja juoda jaloviinaa pikkuruisista kristallilaseista. (Te jotka olette nähneet elokuvan, ymmärtänette mitä tarkoitan.) Elokuvan jälkeen seisoimme ystävän kanssa kadulla ja hän tarjosi minulle tupakan. Minähän en polta, mutta nyt poltin. Puhalsin savua pimeään iltaan ja se tuntui kapinallisemmalta kuin mikään pitkiin aikoihin.
Menimme takaisin sisälle. Nuijamiehen baarissa ei valitettavasti ollut kristallipikareita, mutta saimme jaloviinaa siroihin, jalallisiin liköörilaseihin. Riittävän lähellä. Nostimme Toven maljan.
”Elämä on ihmeellinen seikkailu. Sen kaikki mutkat on tutkittava.”
Niin se on Tove, niin se on.
Itse Minna Mänttäri 
Voi oispa ihana mennä leffaan pitkästä aikaa. Mie olen vain antanut tämän koronanperkeleen pelotella itseni niin etten suljettuihin tiloihin uskalla tuntemattomien ihmisten kanssa sulkeutua. Siellä se varmasti virus vaanisi ja minut uhriksi valitsisi. Epäloogista, mutta milloinpa pelot loogisia olisivat…
Ymmärrän hyvin, että varsinkin riskiryhmään kuuluvana on järkevämpää jäädä kotiin. Noh, toivotaan että valoisampi aika koittaa ja elokuvasalitkin ovat vielä joskus turvallisia kaikille.