Reipas tyttö, saat tarran

Keväällä, koronapäissäni, ostin maanisesti itselleni erilaisia tarra-arkkeja.

Kissoja, lehmiä, koiranpentuja ja laiskiaisia, kimalteella koristeltuja laamoja. Minulla ei ollut mitään hajua mihin niitä liimaisin, mutta tarroja oli saatava.

Joku reaktiohan se oli johonkin: halu palata takaisin (viattomaan) lapsuuteen, jonka kauhuja olivat Tšernobyl, lama ja Pelle Hermannin alkutunnari, ei maailmanlaajuinen pandemia. Kaipasin kipeästi Tiimarin tarrarullahyllyn ääreen, tuijottamaan lapsensilmät kiiluen kaikkia niitä samettipintaisia ja kimaltelevia ihanuuksia, taittelemaan varovasti pieniä arkkeja irti katkoviivoja pitkin.

Mutta nyt olin aikuinen, minulla oli pino Tigerista ostettuja tarra-arkkeja mutta ei mitään mihin liimata niitä.

Sitten tuli syksy ja kesän jäljiltä kiristävät legginssit, sillä suvi oli kulunut elämän kokovartalonautinnoille antautuessa. Järjen tasolla ja myös kokemuksesta tiedän kyllä, että liikunta tekee ihmiselle hyvää, mutta helvetti soikoon miten vaikeaa minulle on aina ollut saada itseni liikkeelle, lukuunottamatta muutaman vuoden kestänyttä hyperaktiivista ryhmäliikunta-jumppapirkko-elämänvaihetta. Mutta nytpä keksinkin motivaattorin vailla vertaa: saan jokaisesta vähintään puolen tunnin reipastahtisesta kävelylenkistä tarran kalenteriini.

NIIN TYYDYTTÄVÄÄ. 

Viimeisen kahden viikon ajalta kalenterissani kimaltelee kymmenen tarraa. Niiden liimaaminen tuntuu joka kerta ihanalta. Puoli tuntia on hyvä alamitta, koska vauhtiin päästyäni kävelen ainakin kolme varttia, joskus tunnin, puolitoistakin.

Ehkä tämä on lapsellista, ehkä aikuisen tulisi kyetä pitämään huolta itsestään ihan ilman kimaltelevia laiskiaisiakin.

Mutta miksi pitäisi, kun näin on niin paljon hauskempaa?