Kirjoittakaa päiväkirjaa, he sanovat.
Dokumentoikaa poikkeusoloja, se on tärkeää sitten jälkikäteen.
En ole pitänyt päiväkirjaa, en ottanut yhden yhtä valokuvaa hiljentyneistä kaduista tai säppiin laitetuista liiketiloista. Tätä blogikirjoitustakin olen suunnitellut kaksi viikkoa saamatta mitään aikaiseksi. Keskittymiskykyni riittää lähinnä vain somen ja uutissivustojen maaniseen selaamiseen, tiskaamiseen, sängyn petaamiseen ja yleiseen siivouspuuhasteluun.
Niinhän jossain Anna-Leena Härkösen tekstissäkin sanottiin: kun pään sisällä on kaaos, niin kämpän pitää olla kondiksessa.
Iltaisin sentään jaksan lukea sängyssä kirjaa ennen kuin luomet painuvat kiinni. Kuinka ironista: minulla on iso pino kirjastosta lainattuja kirjoja aivan koskematta, sillä olen lukenut vain kirjoja mitkä omistan ja olen jo lukenut. Nyt en halua yllättyä enää yhtään enempää kuin on pakko.
Ihailen ihmisiä, joiden pää ainakin näyttää pysyvän kylmänä tällaisissa tilanteissa. Jotka tarttuvat toimeen, hoivaavat ja auttavat muita, organisoivat ja kriisiviestivät. Minä istun lamaantuneena sohvannurkassa, klikkailen vuorotellen viranomaistiedotteita ja huumorimeemejä somekanaviini ja mietin, miten minun ja rakkaideni käy ja mikä mahtaa olla paikkani tässä maailmassa kaiken tämän jälkeen ja onko sitä. Ja siitä siirryn luontevasti häpeämään sitä että mietin itseäni vaikka monella muulla on varmasti juuri nyt paljon kurjempaa kuin minulla.
Kävelen, kerrankin olen innostunut kävelystä. Voi vitun sohvaperuna, tämäkö siihenkin sitten tarvittiin. Laitan napit korviin ja annan Antti Holman auttaa ja Radio Sodoman lohduttaa. Liike on lääke, hoen itselleni kun aamuisin rutisutan rankaani joogamatolla ja iltaisin tanssin olohuoneessani like nobody’s watching.
Niin kun ei katsokaan.
Minulla on musta vyö omissa oloissani viihtymisessä, mutta kas kummaa kuinka ohimoa alkaa kiristää silloin kun se ei enää olekaan oma valinta.
Kaipaan ihmisiä, kaipaan toisen ihmisen syliä.
Kaipaan niin että koskee.
Itse Minna Mänttäri 