Keväällä, koronapäissäni, ostin maanisesti itselleni erilaisia tarra-arkkeja. Kissoja, lehmiä, koiranpentuja ja laiskiaisia, kimalteella koristeltuja laamoja. Minulla ei ollut mitään hajua mihin niitä liimaisin, mutta tarroja oli saatava. Joku reaktiohan se oli johonkin: halu palata takaisin (viattomaan) lapsuuteen, jonka kauhuja olivat Tšernobyl, lama ja Pelle Hermannin alkutunnari, ei maailmanlaajuinen pandemia. Kaipasin kipeästi Tiimarin tarrarullahyllyn ääreen, tuijottamaan […]
Itse Minna Mänttäri 