Kun joku kysyy mitä kuuluu, on ihanaa kun voi vastata
no oikeastaan ihan tosi hyvää.
Tuntuu että oon koko ajan jotenkin silleen lähempänä sitä omaa ydintä.
Sitä joka mie ihan oikeesti oon.
Toiset hukkaavat jatkuvasti avaimiaan, puhelimiaan ja tärkeitä papereita. Minä olen erikoistunut itseni kadottamiseen. Se tapahtuu vaivihkaa, huomaamatta. Niin käy kun pelkää liikaa, maailmaa, itseään ja muita, ja kuuntelee liikaa mitä ne muut sanovat. He tarkoittavat pelkkää hyvää sanoessaan että tässä sinä olet hyvä ja tätä sinun pitäisi tehdä, enkä minä heitä syytä mistään. Minun vastuullani on olla kuuntelematta heitä, huolehtia siitä että linssi tarkentaa sinne minne minä haluan.
Minun vastuullani on kuoria sipulia, katsoa mitä sen sisältä paljastuu vaikka kuinka itkettäisi ja toimia sen mukaan.
Sumein silmin tervehdin teitä kaikkia, kerrosten väleistä tipahtelevia. Taiteilijaa, joka uskaltaa olla ampumatta alas aamuöisiä ajatuksiaan. Laulajaa, joka sanoo ilolla kyllä kaikille keikoille rippijuhlista vaalipaneeliin. Näyttelijää, joka on lavalla kuin kotonaan. Kirjoittajaa, joka tekee hittibiisin vaikka ostoskeskuksesta. Stand up-koomikkoa, joka tarttuu mikkiin ilman lamauttavaa kauhua.
Kokkia, joka kokeilee uusia reseptejä ja kutsuu ihmisiä kylään rakkaudella ruokittavaksi. Talviuimaria, jolle hyinenkään vesi ei ole koskaan enää liian kylmää. Seikkailijaa, joka ei odota mitään eikä ketään vaan menee sinne minne haluaa. Naista, joka viihtyy omissa nahoissaan.
Ja ompelijaa, joka haparoivin käsin muistelee, miten ne langat pujotettiinkaan koneeseen. Joka juoksuttaa paininjalkaa pitkin kankaan pintaa ja ompelee samalla omat saumansa näkyviin, niin vahvoiksi etteivät ne pienistä nykäisyistä enää purkaannu.
Itse Minna Mänttäri 