”Nuorisoa syytetään aina siitä, että se ryyppää ja rellestää ja kokeilee rajoja. Se puhuu rumasti eikä välitä mistään tärkeästä. Viettää kaiken aikansa netissä. Mutta tiedättekö, mitä ne siellä netissä tekevät? Seuraavat jumalauta ikäisiään tubettajia, jotka puhuvat kauniisti monimuotoisuudesta, avoimesti raittiudesta, suoraan kuukautisista, rehellisesti kasvissyönnistä, kierrättävät, rakastavat, itkevät ja pitävät heikomman puolia. Ja niitä se nuoriso sitten idolisoi. Silloin kun minä olin nuori, me idolisoimme Kurt Cobainia, joka oli jo kuollut, ja Samuli Edelmannia, joka lauloi höpöjä kuten ”ihana valo sinun nimesi kaunis sana”. Olimme iloisia, jos Suosikin välissä tuli juliste, jossa oli Jutila. En muista, että Jutila olisi puhunut kuukautisista tai kierrätyksestä kertaakaan.”
Tiia Rantanen kirjoitti blogissaan mahtavasti nykynuorison ja oman nuoruutensa välisistä eroista. Nauroin ääneen, paitsi tekstille, myös itselleni. Juuri sellainen kukkahattutäti minäkin olen, joka kauhistelee että kyllä olis hirveää olla nykypäivänä teini kun on noi somet ja snäptsätit ja kaikki niin on vaarallista ja ei vaan meidän aikana mitään semmosta ja niin reippaita aikuisia meistä tuli miten nämä nyt pärjää kun eivät kirjojakaan lue AI KAUHEETA.
Tämä lienee yleismaailmallinen ilmiö, johon jokainen sukupolvi poikkeuksetta kompastuu. Kun omasta nuoruudesta on jo aikaa, muistot kultautuvat: sitä paitsi ihmisluonnolle on tyypillistä nähdä oma käytöksensä aina piirun verran kauniimmassa valossa kuin miltä se ilman filttereitä näyttää. Aina tarvitaan myös joku kohde, jota paheksua, ja nuoriso on tässä suhteessa aivan kuin tarjottimella: he kun tuppaavat olemaan äänekkäitä ja näkyviä ja viettämään aikaa juuri siellä, missä he aikuisten mielestä nimen omaan eivät saisi aikaansa viettää.
Uskon myös siihen teoriaan, että nuorisossa ärsyttää eniten heidän keskeneräisyytensä, koska se muistuttaa meitä aikuisia omasta keskeneräisyydestämme, jota emme haluaisi lainkaan ajatella vaan haluamme säilyttää illuusion siitä, että tiedämme ja osaamme kaikesta kaiken.
Erityisesti minua ilahdutti Tiian tekstissä huomio häpeämättömästä peilauksesta. Todellakin, omaa naamaa ei tuijotella enää peilistä vain omassa huoneessa lukkojen takana hämärässä tai ohimennen näyteikkunan heijastuksesta, vaan sen voi tehdä reilusti julkisella paikalla ja myös toisten ihmisten läsnäollessa. (Puhumattakaan siitä, että selfie on täysin normaali kommunikaation muoto.) Äskettäin tuijotin ihaillen erästä tyttöä, joka keskellä ostoskeskusta meikkasi täysin avoimesti, veteli kasvoilleen varjostuksia viileän rauhallisesti, vailla häpeän häivähdystäkään. Että on pokkaa! Ja sitten tajusin, että hänen sukupolvelleen se on täysin normaalia, eikä siinä ole mitään noloa. Että enää ainoa vaihtoehto ei olekaan sutia puuteria hätäisesti tyttöjenvessan peilin edessä kelmeässä loisteputkivalossa, tai noloillen vessakopin hämärässä.
Tästä jos mistä olenkin nykynuorisolle eniten kateellinen, mutkattomammasta suhteesta omaan lärviin. Se kuulostaa huomattavasti paremmalta kuin ne oman nuoruuteni itseinhon vuodet, kun näin peilissä pelkkiä virheitä enkä kestänyt katsoa yhtään ainutta valokuvaa itsestäni.
Sekin on hassua, miten koko ajan puhutaan siitä, miten kulttuurimme on tänä päivänä niin valtavan ulkonäkökeskeinen. Pardon, mutta eikö se muka ole sitä aikaisemmin ollut? Vaikka minä en viisitoistavuotiaana katsellutkaan photoshopattuja pyllyjä Instagramista, tiesin vallan hyvin millainen nuoren tytön kuuluisi olla ja erityisesti tiesin sen, etten itse ollut sellainen. Sen minulle kertoivat mm. MTV:n musiikkivideot, naistenlehtien sivut ja Elloksen kuvasto. Nyt tuntuu siltä, että median naiskuva moninaistuu koko ajan kiihtyvällä tahdilla ja tilaa saavat koko ajan enemmän ja enemmän myös he, joilla ei olisi ollut koskaan mitään asiaa Suosikki-lehden Miss Young Finland-kisaan.
Eikö tämä ole mahtava juttu, mitä?
Muitakin ilouutisia satelee: nykynuoriso ei käytä alkoholia enää läheskään niin reippaasti kuin aiemmat sukupolvet. Toisaalta taas huumeidenkäyttö ja lääkkeiden väärinkäyttö on kasvussa. Kuilu hyväosaisten ja huono-osaisten välillä syvenee: kärjistäen voisi sanoa, että on ne Junior Master Chef-tyypit ja sitten ne toiset, joille ainoa gourmet on kouluruokalan lihapullapäivä. Tämä on se asia, mistä on oikeasti syytä olla huolissaan, enemmän kuin paljaista nilkoista ja pipottomista päistä.
Itse Minna Mänttäri 
Hyviä kirjoituksia molemmat! 🙂
Kiitos! ❤
Ihan helvetin hyvin kirjoitettu. Mänttäri sää oot paras.
Rakastin myös otsikkoa. Tosin mietin, olisiko se voinut olla ”Kullitetut muistot”. TIRSK.
NO TODELLAKIN SE OLIS VOINUT OLLA KULLITETUT MUISTOT. KIKAKIKA.
Kiitos, ihan helvetisti.
Mä oon kyllä vähän eri mieltä, sillä ei edelleenkään kaikki nuoret ole kovin fiksuja ja myös ulkonäkö on monen (nuoren) kohdalla vähintään yhtä tärkeää kuin silloin ennen. Huulten täyttäminen ym. on jo ihan tavallista ja se on jo aika radikaalia muokkausta verrattuna meikkaamiseen, puhumattakaan kauneuskirurgian normalisoitumisesta.
Se, että nuoret uskaltavat korostaa ja tuoda itseään esille ja tehdä asioita, joissa on myös nolaamisen vaara (esim. Idolsin tyyliset ohjelmat) johtuu sekä siitä, että lapsia/nuoria rohkaistaan esiintymään, olemaan äänessä ja heitä kehutaan mikä on hyvä asia, mutta kääntöpuolena on myös se, ettei aina opeteta itsekritiikkiä ollenkaan tai sitä, ettei kaikessa voi eikä tarvitse olla paras tai edes hyvä.
Alkoholin ja tupakan käyttö on laskussa ja hyvä niin, mutta asenteet huumeita kohtaan huomattavasti lievempiä ja toisaalta erilaisia mielialalääkkeitä käytetään ja niitä heille määrätään minusta liian helposti. Myös koulupudokkaita on järkyttävän iso määrä ja heitä, jotka päätyvät eläkkeelle jo ennen kuin lähtevät edes opiskelemaan.
Sanoisin siis, että nuorilla menee todella hyvin, mutta myös huonosti.
Hei Adenina, kiitos kun kommentoit! Eivät kaikki nuoret tietenkään ole fiksuja, niin kuin eivät olleet ennenkään. Kirjoitukseni pointtina ei suinkaan ollut väittää, että nykyään kaikki olisi paremmin tai jopa täydellisesti, vaan muistuttaa siitä ettei ennekään missä onnelassa eletty, vaikka se siltä saattaa monen aikuisen puheessa kuulostaa.
Kaikilla asioilla on toki kääntöpuolensa: olen samaa mieltä siitä, että itsekritiikkiä pitää olla, mutta minusta siitä on Suomessa pikemminkin ylitarjontaa. Minusta on ihanaa, jos meillä on kasvamassa kehtaajien sukupolvi, verratuna tähän aikaisempaan ”ehä mie mittää”-meininkiin. Vaikka sitten menisi joskus överiksikin.
Tekstini lopussa mainitsin minäkin tuon kuilun, joka ammottaa yhä isompana niiden välillä joilla menee hyvin ja joilla menee huonosti. Samasta asiasta taidamme olla siis huolissamme.
Tuo taitaa kuulua ihmisyyteen, että kauhistellaan nykynuorisoa ja samalla unohdetaan oma nuoruus. 🙂 Olen huomannut samaa myös siinä, että ajatellaan, ettei omat teini-ikäiset lapset voi mitenkään tehdä sitä ja tätä, vaikka itse kyllä teki omassa nuoruudessaan. Mutta vanhemman ihmisen silmissä teinit vain on niin lapsia, vaikka itse oli siinä iässä kaikkea muuta kuin lapsi. 🙂
Ajattelin tuota itsekritiikin puutetta ja narsistista idols- kulttuuria enemmänkin siitä näkökulmasta, että musta on vähän huonoa sekin, että kaikessa pyritään huipulle ja tähdätään parhaaksi (ja vanhempien mukaan monesti jo ollaan parhaita) vaikka on ihan ok myös harrastaa omaksi ilokseen ja omalla tasolla ja toisaalta olla jossakin aidosti huono. Monia urheilulajeja ei edes voi harrastaa harrastuspohjalta.
Se entisajan vaatimattomuus ja en minä kehtaa- kulttuuri on onneksi murrettu. Ehkä sitten pitää aina liikua ääripäästä toiseen, vaikka toisaalta kai valtaosa kulkee kuitenkin siellä välimaastossa.
Taas tällainen tajunnanvirta- kommentti. 🙂
Mulle tulee aina Junior Master Chefistä sellainen olo, että niiden lasten elämänhallinta ja yleensäkin life skillsit on sata kertaa kovemmat ku mulla.
KYLLÄ.