Lempivaatteeni tällä hetkellä: suuri ja paksu, harmaa villatakki, joka on maailman lämpimin. Ja jossa näytän aivan tuhkapilveen joutuneelta muumilta.
Tällä hetkellä kiinnostelee: käpertyminen. Ja näkymättömyys. Heijastimen sentään kiinnitin takinhelmaan, koska en mitenkään aktiivisesti toivo kuolemaa.
Juuri nyt olen hirvittävän väsynyt, koska olin koko viikonlopun vapaalla. Loogista. Olin Helsingissä olemassa sosiaalinen ja kuuntelemassa hyvää musiikkia ja se jos mikä uuvuttaa ihmisen.
Olisin voinut ruinata yöpaikan ystäviltä tai sukulaisilta, mutta en tehnyt sitä. Menin hotelliin. Perustelin sitä sillä, että olen aikuinen nainen ja voin tehdä mitä haluan. Mutta siksi minä sinne menin koska halusin paikan missä saan olla yksin. Kadota ylisuuren kylpytakin sisään ja kaivautua pehmeisiin lakanoihin piereskelemään. Olla puhumatta kenenkään kanssa, jotta jaksan puhua toisten kanssa.
Minusta on ihanaa tavata minulle tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa yhteys löytyy välittömästi ja joiden seura tekee niin kovin monin tavoin minulle hyvää. Sen vastapainoksi tarvitsen aivan hirvittävästi yksinoloa ja hiljaisuutta. Sen sanomisesta ääneen tulee hävettävän itsekäs ja ylimielinen olo, mutta se on silti totta. Painajaiselämäni olisi sellaista, että joku roikkuisi koko ajan hihassani ja vaatisi minulta koko ajan kaikkea. En ihmettele lainkaan, että pienten lasten vanhemmat uupuvat ja sekoavat: niin sekoaisin minäkin.
Rapistelen suklaalevyä, vedän villatakkia tiukemmin ympärilleni. Minä olen karhu, tämä olkoon talvipesäni.
Itse Minna Mänttäri 
Oi, minä olen samanlainen! Rakastan ystäviäni, perheeni jäseniä. Rakastan miestäni. Mutta ai jumaliste miten minä rakastankaan yksin oloa ja hiljaisuutta!
Joskus täytyy saada olla poissa, jotta voi olla läsnä.
Juuri näin. ❤
Tutustupa introverttiyteen ja / tai tunne- ja aistiherkkyyteen, jos et vielä ole niihin tutustunut. Kuulostaa meinaan hirveän tutulta ja itse olen tunne- ja aistiherkkä.
Kiitos Aada, ovat tuttuja termejä! 🙂 Olen löytänyt niistä paljon tuttua ja tavallaan on helpottavaa, että asioilla on nimet ja selitys, miksi tuntee niin kuin tuntee. Samaan aikaan kuitenkin tässä nykyhetken erityisherkkyyspuheessa on jotain minua häiritsevää, mutta en oikein osaa määrittää, mitä se on. Kuuluin hetken aikaa jopa kahteen erityisherkkien ryhmään facebookissa, mikä oli virhe koska keskustelun sävy ja laatu sai ainoastaan aikaan tunteen siitä että ”jumalauta tähän porukkaan en missään tapauksessa tahdo kuulua”.
Mä olen sosiaalinen ihminen. Nuorempana mennä viipotin paikasta toiseen ja tapasin aina kavereita. Nykyään näen mielelläni ihmisiä, mutta olen mielelläni yksin. Nautin viikonloppuisin hetkistä kun mies nappaa lapset kanssaan vaikka kauppareissulle ja saan vaan olla. Koska kuten sanoit, lasten kanssa sitä hetkeä ei ole. Olet koko ajan valmiudessa, sinua ”häiritään” koko ajan. Olen kehittänyt erityistaidon jota siskoni ihmettelee aina meillä ollessaan, ja osaan unohtaa mölyn jota lapsien leikeistä tulee. Pystyn lukemaan kirjaa jne. ongelmitta. Viis keskeytyksistäkin. Mutta se on väsyttävää!
Oi mikä erityistaito, ihailtavaa! Ja kyllä, jatkuva melu ja älämölö on superkuluttavaa.
Ah, joskus vielä mäkin meen hotelliin hemmottelemaan itseäni ja yksinäisyyttäni. ❤
Because you’re worth it! ❤
Täysin tuttua. En löydä itsestäni erityisherkkyyttä, mutta introvertin piirteitä kyllä. Ja nimenomaan sosiaalisen introvertin; kaikki introvertithan eivät ole epäsosiaalisia ja/tai erityisherkkiä.
Sosiaalinen introvertti viihtyy porukoissa ja on hyvä verkostoitumaan, mutta latautuu yksinäisyydessä ja tarvitsee kaiken vastapainoksi aimoannoksen rauhaa ja hiljaisuutta.
Minä valitsen reissuilla hotellin, mieluiten ikiomalla huoneella, aina kun mahdollista. Yksinolo on ihaninta, mitä tiedän. No, arjessa sitä on aivan liian vähän. Kuka käski hankkia kolme lasta… 😉
Toisaalta olen halunnut jo pitkään puhua sen puolesta, että myös paljon omaa aikaa ja tilaa tarvitseva äiti voi olla hyvä äiti. Tällainenkin on oikeus olla. Ja tällaisena voi antaa ja opettaa lapsilleen monia sellaisia asioita, joita intensiivisempi, alituiseen läsnäoleva vanhempi ei tule antaneeksi ja opettaneeksi.
Kyllä, vanhemmuus haastaa introvertin. Mutta meillä lapset ovat oppineet myös kunnioittamaan minun (ja kaikkien ihmisten!) omaa aikaa ja tilaa.
Kiitos hyvästä kommentista! Intoverttiys ja epäsosiaalisuus eivät tosiaan tarkoita samaa, vaikka ne helposti niputetaankin yhteen.
Varmasti myös omaa aikaa ja tilaa tarvitseva voi olla hyvä äiti ja se on todellakin asia, mistä olisi tärkeä puhua. Itselleni se olisi liian haastava yhdistelmä (varsinkaan kun todellista halua tulla vanhemmaksi ei ole), mutta olen iloinen että esimerkiksi sinä olet siinä onnistunut. ❤