Ruuhkaa nutturan alla

Olen saanut viime aikoina blogistani todella mukavaa palautetta. Se tuntuu ihanalta, ja samaan aikaan kauhean vaivaannuttavalta. Äh, no se nyt on semmonen, kunhan sinne jotain horisen meinaa lipsahtaa huulilta, mutta onnistuin useimmiten sen nielaisemaan ja sen sijaan vain kiittämään. Vaikka koville se ottaakin, sillä niin helposti homma heilahtaa itsensä vähättelyn puolelle.

Haaveissani blogi päivittyisi joka päivä tai ainakin useamman kerran viikossa, mutta huomaan että niin notkeasti eivät sormeni näppikselle taivu. Tai ehkä sormet taipuisivat, mutta pääni ei.

On liikaa ajatuksia, ja kaiken lisäksi vielä täysin epämääräisessä sekasotkussa, sellaisessa jonka edessä Marie Kondokin olisi voimaton. Ja kun ajatuksia pyörittävä koneistokin käy kaamoshitaalla, ollaan villakoiran ytimessä.

Noloa tunnustaa tämä, mutta koen myös tällä hetkellä aivan hirvittävän vaikeaksi olla asioista yhtään mitään mieltä. Juuri kun tekee mieli lähteä heiluttamaan lippua jonkun asian puolesta tai vastaan, ilmestyy jostakin joku toinen näkökulma, joka saakin tarkastelemaan asiaa aivan toiselta kantilta. (Ja sitten kun minulla vihdoin saattaisi olla jotain sanottavaa, keskustelu on jo vaiennut eikä ketään enää kiinnosta.) Olen tullut juuri sellaiseksi yhtäältä toisaalta niin sun näin-tyypiksi, jollaisia vielä jokin aika sitten inhosin sydämeni pohjasta. Vankilatyö on tehnyt minusta ihmisen, joka on todella huono vihaamaan yhtään ketään, koska yritän aina miettiä sitä mikä kenetkin on ajanut tekemään niitä asioita joita he ovat tehneet (tekoja millään tavalla puolustelematta). Harmaan sävyjä on kaikkialla, ja se tekee elämästä välillä aivan saatanan vaikeaa.

Ja tunnen myös huonoa omatuntoa siitä, että en ole ensimmäisenä osallistumassa kulloisenkin päivän polttavaan puheenaiheeseen: en lynkkaamassa Sinkkosta, murskaamassa patriarkaattia tai vaatimassa yhteiskuntaa vastuuseen kaikesta. Mietin, onko ok sen sijaan kirjoittaa siitä miten haluaa vain kaivella omaa napaansa ja syödä juustoa ja sitruunasalmiakkia. (Ei välttämättä yhtä aikaa.)

Alan kallistua siihen, että sekin on ihan ok.

 

14 Comments

  1. Mää en kanssa jaksa olla oikeen mitään mieltä. Tai siis oon kyllä kovasti, mutta jotenkin tämä ATK on nykyään niin vihamielinen viestintäväline, että käyn mielipidekeskustelut ja väittelyt mieluummin naamatusten, kuin mahdollisten anonyymien tai sivistyssanoja viljelevän ylhälistön kanssa.

    1. ATK on kyllä uuvuttavan vihamielinen viestintäväline, totta töriset. Ja nyt ei todellakaan ole se hetki elämässä, että jaksaisi ottaa vastaan yhtään ylimääräistä skeidaa yhdeltäkään anomuumilta.

  2. Ihan samoja aatoksia taas yllättäen täälläkin! Aivot eivät ehdi pysyä perässä, mutta olen tullut myös siihen lopputulokseen, että ei niiden tarvitsekaan. Muuten menee helposti suorittamiseksi, ja sitä en bloggaamiselta toivo.

  3. Harmaan sävyt on hyviä! Harva asia tässä maailmassa on mustavalkoinen. Mutta eniten jäi kyl kiinnostelemaan toi sitruunasalmiakki. Kerro lisää!

  4. Kuulostaa vähän liian hyvältä… Pitää ehkä tutkia, lähtiskö joku mun kanssa kimppatilaukseen, koska toi 2,4 kg ei voi olla hyväksi ihmisen terveydelle. Ainakaan jos on sellainen kuin minä, että mitkään vierasvarat ei säily kaapeissa erityisen pitkään.

    1. Kieltämättä vähän pelottaa, että miten siinä kävisi jos tuollaisen lootan laittaisi tilaukseen. Tosin näin joulun alla sisällön voisi jakaa myös pieniin lahjapusseihin, ilahduttaa lähimmäisiä ja toivoa, että he koukuttuvat samalla tavalla ja pian päästäänkin tilaamaan tavaraa rekkarahtina… 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s