En yleensä uskalla ottaa kirjastokirjoja mukaan ulkomaanmatkoille katoamisen tai vahingoittumisen pelossa, mutta viime elokuussa oli pakko tehdä poikkeus. Juuri ennen reissuun lähtöä sain kirjastosta ilmoituksen varatun kirjan saapumisesta, enkä missään tapauksessa halunnut jättää tätä tiettyä teosta hyllyyn makaamaan.
Kyseessä oli Ani Kellomäen Kosteusvaurioita – kasvutarinoita pullon juurelta.
Kellomäki on toimittaja, joka rohkaistui pari vuotta sitten jakamaan blogissaan omia kokemuksiaan alkoholin varjostamista lapsuus- ja nuoruusvuosistaan. Kirjoitukset levisivät netissä räjähdysmäisesti ja niistä saatu palaute yllätti kirjoittajan: vanhempansa/vanhempiensa alkoholinkäytöstä kärsineitä kohtalotovereita olikin valtava määrä. Moni heistä halusi myös jakaa oman kipeän tarinansa, juuri sen josta oli ehkä vuosikausia häpeän takia vaiennut. Näistä tarinoista sekä Kellomäen omista kokemuksista syntyi lopulta kirja, Kosteusvaurioita.
Kirja ei ollut mitään kepeää lomalukemista, sen tiesin jo ennen kansien avaamista. Luin sitä pienissä pätkissä, illalla ennen nukahtamista ja aamupalan jälkeen vielä hotellilakanoihin käpertyneenä ennen kylille karkaamista. Luin ja pureskelin lukemaani, kaikkia niitä niin kovin tuttuja tunteita, jotka vieraiden ihmisten tarinoista valuivat pitkin ihoani ja sen alle.
Suurin niistä tunteista oli se kaikkein tutuin: häpeä.
Hävettää kirjoittaa, sillä meillä ei koskaan tapahtunut mitään kovin dramaattista. Olen lukenut niin paljon tarinoita kovista kohtaloista, hylkäämisistä, itsemurhista, väkivallasta ja vaikka mistä, että tuntuu typerältä kertoa näistä oman elämän taakoista, koska ne tuntuvat kovin pieniltä. Silti häpeä on taakka, josta haluaisin päästä eroon. (Mies, 41 vuotta.)
Tiesin, että haluan kirjoittaa tästä kirjasta jo ennen kuin olin edes lukenut sitä. Tämä blogiteksti on maannut raakileena luonnoksissa pienen ikuisuuden sillä tuntuu, että kaikki sanat loppuvat kesken. Tuntuu, etteivät mitkään sanat riitä kertomaan siitä, kuinka tärkeä kirja tämä on ja kuinka joka ikisen suomalaisen pitäisi mielestäni lukea tämä. Vasta sen jälkeen voisimme istua saman pöydän ääreen ja ryhtyä ihan oikeasti keskustelemaan niin suomalaisesta alkoholikulttuurista kuin alkoholipolitiikastakin.
Kirjan suurin ansio on mielestäni siinä, miten se nostaa esiin myös niiden perheiden tarinat, joissa alkoholin ongelmakäyttö ei ole täysin suistanut elämää raiteiltaan, mutta aiheuttaa silti runsaasti kärsimystä läheisille. Se antaa äänen meille, joiden lapsuudenkodissa ei koskaan käynyt poliiseja eikä kukaan joutunut ikinä juoksemaan pakoon lumihankeen. Meille, joilla oli aina ruokaa pöydässä ja ehjiä vaatteita kaapissa. Meille, jotka kaikesta siitä hyvästä huolimatta opimme olemaan aina vähän varpaillamme, tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa, miten päin kannattaisi olla että kelpaisi, eikä ainakaan ärsyttäisi.
Meille, jotka kerjäsimme rakkautta ja hyväksyntää olemalla mahdollisimman kilttejä, reippaita ja mukautuvia. Meille, jotka halusimme niin kovasti olla mieliksi muille, että unohdimme itsemme. Meille, joita vielä aikuisenakin kalvaa epämääräinen paha olo, häpeä ja riittämättömyys. Meille, jotka kuvittelimme olevamme ainoita maailmassa.
Meille tämä kirja antaa luvan olla jotain muutakin kuin hymyilevä, kiltti ja reipas. Se antaa luvan tuntea ja näyttää vihaa, surua ja pettymystä, kaikkea sitä mikä joskus piti visusti piilottaa. Se antaa luvan olla heikko ja tarvitseva.
Ja se antaa meille luvan rakastaa itseämme, ottaa oman sisäisen lapsen tiukkaan rutistukseen ja sanoa: olet ihana ja täydellinen juuri sellaisena kuin olet.
Sinussa ei ole mitään vikaa. Ei koskaan ollutkaan.
***
(Psst… kirjan saa tilattua tarjoushintaan täältä.
Itse Minna Mänttäri 
Tämä on kirja, jonka varaus meni multa ohi typerän sivukirjaston liian lyhyiden aukioloaikojen takia. Onneksi se oli tällä välin ilmestynyt e-kirjana, johon oli huomattavasti lyhyempi jono.
Meidän perheessä keskiössä ei ollut alkoholi, mutta tunnistan niin monia asioita kirjoittamastasi ja odotan kirjan lukemista innolla – ja kauhulla.
Toivottavasti pääset pian lukukokemuksen äärelle! Ei ole tosiaan kevyttä purtavaa, mutta ehdottoman tärkeää. Ja vaikkei alkoholi olisikaan ollut keskiössä, myös muilla tavoin toimintahäiriöisissä perheissä kasvaneet saavat tästä kirjasta varmasti paljon, ainakin toivon niin.
Voi Minna ❤ Kiitos ihan älyttömän paljon tästä ihanasta postauksestasi! On ihan supertärkeää saada kuulla, että kirjaa luetaan juuri näin, juuri kuten kovasti toivoinkin.
Kiitos Ani sinulle rohkeudestasi tuoda kipeitä asioita päivänvaloon, se antaa meille muille paljon lohtua ja voimaa. ❤
Niin tärkeä kirja, niin tärkeä ja tuttukin. Pakko lukea. Kiitos Minna kun nostat näitä asioita esiin.
Itkettää pelkkä kuvaus kirjasta.