Aivan tavallisena perjantaina minä istun autoon ja ajan kaupunkiin, jonka keskustaa halkoo ruutukaava ja jonka kaduilla kävelee silmiään siristäviä ihmisiä toppatakit päällään. Ajan auton parkkihalliin koska minä en pelkää pysäköidä niihin, mutta olen kuullut ihmisistä jotka pelkäävät. Minäkin pelkään monia asioita, mutta parkkihallit eivät kuulu niihin.
Kävelen rappuset ylös suoraan ostoskeskukseen, jonka penkeillä istuu ihmisiä joilla ei ilmeisesti ole juuri nyt mitään muuta tekemistä. Menen liikkeeseen, jossa myydään halpoja vaatteita, mutta yksikään niistä ei kiinnosta minua niin paljon että jaksaisin mennä sovituskoppiin kuoriutumaan päällysvaatteistani. Huomaan luontaistuotekaupan ja menen ostamaan lisää maitohappobakteereita, koska entinen purkki on lopussa ja minulle on kerrottu, että ne ratkaisevat kaikki ongelmat. Myyjä yrittää tyrkyttää minulle kanta-asiakaskorttia, kieltäydyn jämäkästi mutta kohteliaasti.
Olen nähnyt netissä mainoksen uudesta, superkestävästä huulipunasta. Menen tavaratalon kosmetiikkaosastolle etsimään sitä punaa, mutta hyllyssä ei ole sitä sävyä jonka haluaisin. On vain punainen, joka saa minut näyttämään siltä kuin olisin juonut liikaa punaviiniä, enkä halua näyttää sellaiselta. Etsin mainoksen punaa kahdesta muustakin myymälästä, mutta oikeaa sävyä ei löydy. Ilmeisesti kukaan muu ei halua ostaa oranssiin taittavaa kirkasta ja pysyvää punaa, vituttaa.
Minulla on nälkä. Muistan vanhassa puutalossa sijaitsevan kotoisan kahvilan, menen sinne koska tiedän että sieltä saa myös lounasta. Kauhon lautaselleni lantturaastetta, siinä on jotain hyvin lohdullista. Syön kaksi uuniperunaa vaikka yksikin riittäisi, mutta minä tyttö se tykkään perunasta, varsinkin jos sitä saa syödä kylmän lohitahnan kanssa. Otan vielä kupin kahvia ja siirryn ikkunan viereen upottavaan nojatuoliin. Kadun toisella puolella on pieni taidekauppa, ajattelen aina miten ihanaa olisi pitää jotakin omaa pientä putiikkia, jossa olisi kauniita asioita kauniisti esillä ja muutenkin harmoninen tunnelma. Ja ajattelen myös että se olisi minusta ihanaa ehkä viikon ja sitten kyllästyisin siihenkin ja ahdistuisin, niin kuin minulle käy melkein aina ja kaikessa. Kadun toisella puolella on myös liike nimeltä NYKYNAINEN, hymähdän nimelle ja päätän kaydä ottamassa siitä kuvan sitten kun lähden pois kahvilasta.
Puiston toisella reunalla on kirpputori ja olin ajatellut meneväni sinne. Kadunkulmassa minua alkaa kuitenkin tympiä: näen mielessäni liian täyteen ahdetut rekit ja ylihintaiset, nyppyyntyneet trikoolumput. Kirpputorit muistuttavat nykyään kaatopaikkoja ja niissä tulee liian usein vain paha mieli. Oloni on sitä paitsi jo valmiiksi hieman melankolinen, en halua ruokkia sitä entisestään. Menenkin ostoskeskukseen, pysähdyn leipomomyymälän eteen katsomaan koriin pinottuja porkkanakakkuja. Mietin, ostaisinko sellaisen, en osta.
Menen taas yhteen vaateliikkeeseen, mutta mikään ei edelleenkään kiinnosta minua. Tarvitsisin ehkä uudet työhousut, mutta juuri nyt olen aivan liian menkkaturvonnut sovittamaan mitään kireää, joten se siitä.
Menen kirjakauppaan, sillä kirjat ovat aina sopivan kokoisia. Ostan kirjan, jota tiedän rakastavani jo ennen kuin olen lukenut siitä riviäkään ja toisen kirjan, jonka olen lukenut kaksi kertaa peräkkäin koska rakastin sitä niin paljon. Hyvät ostokset.
Kävelen portaat parkkihalliin, maksan pysäköinnin ja ajan ulos. Järjestelmä tunnistaa rekisterinumeron ja puomi avautuu, siinä on jotain ihmeellistä, kehitys on kehittynyt huippuunsa. Poikkean vielä kotimatkalla saksalaiseen ruokakauppaan, ostan tulppaaneja, appelsiineja ja muuta tarpeellista ja saan kassalta kirjastokorttia näyttämällä viisi euroa alennusta.
Kotona laitan tulppaanit aaltovaasiin ja häpeän hetken omaa keski-ikäisyyttäni ja keskiluokkaisuuttani. Sitten avaan sipsipussin ja rouskutan niin kovaa, etten enää kuule yhtään häiritsevää ajatusta.
Itse Minna Mänttäri 