Hästäk kevät sydän

Kevään valo tunkeutuu kaikkialle. Se ottaa väkivaltaisesti oman tilansa, ei kysele kainosti sopiiko tulla, tulee vaan.

Rakastan kevättä, olen aina rakastanut, mutta nyt siihen sekoittuu jotain muutakin, jotain raskasta, tylppää, tympeää.

Kalenterissa on monta puhdasta sivua, olisi aikaa tehdä vaikka mitä, sitten kun kesä alkaa ei enää ole, ainakaan näin paljoa, mutta en saa tartutuksi mihinkään. Lillun, luen, roikun netissä, pelaan puhelimella pasianssia, pakenen virtuaaliseen korttipeliin tunnetta siitä että pitäisi olla ja tehdä niin paljon enemmän. Olla ehkä kokonaan joku toinen ihminen.

Ajattelen jo vuosia sitten edesmennyttä mummiani, joka pelasi pasianssia keittiönpöydän ääressä, pelikortit olivat kuluneet ja kellastuneet, ilmassa leijui tuuhea tupakansavu, lasisessa tuhkakupissa lepäsi savuke. ”Joopa joo”, hän sanoi, joopa joo, ja minä mietin pakeniko mummikin jotain, enää en voi sitä kysyä.

Katselen pihapuun pulleita tilhiä, talipalloa paukuttavaa tikkaa. Kadehdin niiden yksinkertaista elämää, ne tuskin kelailevat kaikkea paskaa kuten sitä ovatko onnellisia ja jos eivät niin mitähän sille asialle voisi tehdä. Minäkään en jaksaisi kelailla, mutta juuri nyt minulla on ihan liikaa aikaa ajatella.

Kaivan pakastimesta viimeisen pussin puolukoita, leivon niistä piirakan. Keitän jauhelihakeiton, yritän maadoittaa itseni tavallisuudella, köyttää itseni tähän todellisuuteen juustolla päällystetyllä ruisleipäpalalla.

Piha on kuin luistinrata, räystäät lorisevat. Lumen alta pilkistää jo lupaus kesästä, talon yli lentää kolme joutsenta.

Kyllä tämä tästä.