Ruotsinlaiva.
Kevätaurinko paistaa suoraan ravintolan ikkunasta sisään, se lämmittää kasvoja. Kehossa alkudrinkin antama raukeus ja eteen kannetun täydellisen alkuruoan euforia. Tämän takia kannattaa matkustaa, ajattelen, ei tapellakseen buffetissa viimeisistä katkaravuista ja litkiäkseen bensanmakuista hanaviiniä.
On onnellinen olo.
Viereiseen pöytään istuu perhe. Mies, nainen ja teini-ikäinen lapsi. Mies on humalassa, kuulen sen heti hänen puheensa nuotista. Hän ei ole tyytyväinen ruokalistaan, kaikki on liian kallista, eikä juomalistaltakaan löydy edes suomalaista peruslageria. He saavat kuitenkin tilattua, mutta mies jatkaa sönkötystään. Nainen vastaa miehelle matalalla äänellä, leuat kireinä, lapsi istuu hiljaa ja tuijottaa pöytää. Kaikesta huomaa, että tämä sama näytelmä on näytelty niin monta kertaa ennenkin.
Tuntuu kuin jotain tummaa tahmaa valuisi suoraan päälleni.
Ruokaa odottaessaan mies jatkaa itsensä marinointia oluella ja punaviinillä. Aistin, kuinka tunnelma kiristyy jokaisella huikalla. He saavat ruokansa, miehen annoksessa on tietenkin kaikki vikana. Luokatonta paskaa. Tarjoilijalle hän ei siitä sano, ennen kuin vasta laskua maksaessaan. Kympin voisin tästä maksaa. Tästä palautteesta pitää tietysti olla kiitollinen, hänhän on vain rehellinen ja kaikki muut asiakkaat varmaankin vain teeskentelevät saavansa hyvää ruokaa. Hän sentään uskaltaa sanoa, miten asia oikeasti on.
Nyt tuntuu jo siltä, kuin jokin istuisi rintakehäni päällä. Päässäni humisee. Minä en istu tuon miehen kanssa samassa pöydässä, tämä asia ei kuulu minulle millään tavalla mutta silti minä vapisen sisältä, hengitys nousee pintaan, kuulen sydämeni lyönnit ja palaan jonnekin menneeseen joka on taas tässä ja nyt, olen se pieni lapsi joka vain istuu ja tuijottaa pöytää, nieleskelee häpeää, ei taaskaan osaa puolustaa itseään.
Haluaisin huutaa miehelle että tajuatko mitä sinä teet, istut siinä ja myrkytät kaiken, kaadat omaa tahmaasi ja häpeääsi muiden päälle, kaiken sen mitä et itsessäsi kestä sinä syljet toisten niskaan, lopulta sinä tulet jäämään yksin tajuatko, vaimosi jättää sinut eikä lapsesi enää vastaa puheluusi ja sinä jäät ruikuttamaan kuinka kukaan ei sinua ymmärrä, sitäkö sinä haluat, sitäkö?
Mutta en huuda, en tietenkään. Istun ja hengitän, tartun kiinni lauseesta, jonka toivon auttavan. Hoen sitä hiljaa itselleni.
rakas pieni kulta, älä ota ihosi alle toiselle kuuluvaa häpeää
älä ota ihosi alle toiselle kuuluvaa häpeää
Ensin pöydästä kävelee pois teini, hetken kuluttua nainen. Mies jää yksin istumaan, seuranaan vain vajaa viinipullo.
Itse Minna Mänttäri 
Menee ihon alle.
Kiitos.
Tämä kirjoitus ❤
Kerroit joskus niistä lukemistasi Häpeään liittyvistä kirjoista ja lainasin yhden niistä ja voi luoja elämäni yksi suuri lukko aukesi. En ollut koskaan ajatellut asioita niistä näkökulmista ja tunnistin elämäni niistä sivuista. Eli kiitos kirjasuosituksesta.
Blogisi on antanut mille paljon tarttumapintaa elämäni käsittelyssä. Olen saanut paljon ajateltavaa.
Eli kiitos.
Kiitos sinulle. Sain niin paljon iloa ja voimaa tästä kommentistasi. ❤
Itse asiassa minullekin kävi niin, että se Kosteusvaurioita -kirjasta kertovan postauksen kautta löysin Anin blogiin ja suurien oivallusten keskelle. Lapsuutenkotini oli raivoraitis, mutta pahasti toimintahäiriöinen.
Anin kirja on kovasti suosittu paikkakunnallani, enkä sitä ole vielä täältä käsiini saanut, joten olin jo hakemaisillani sen viime perjantaina pikkupaikkakunnalla käydessäni, kun huomasin netin kautta, että se makaa tyhjänpanttina kirjaston hyllyllä. Masennusväsymyksen takia en kuitenkaan jaksanutkaan lähteä kävelemään kirjastolle. Ehdottomasti aion Anin kirjaan vielä tarttua. Kiitos siis v/linkistä!
Täytyy sanoa, että kun joskus viime syksynä jotakin kautta blogiisi ensi kerran eksyin, koukutuin välittömästi. Olet valtavan lahjakas sanankäyttäjä, mutta myös ihailtavan rohkea inhimillisyyden puolustaja ja puolestapuhuja. Kiitos, kun jaat ajatuksiasi myös blogin kautta! Valoa ja iloa kevääseen! Minäkin näen jo valonpilkahduksen vaikean jakson jälkeen!
Voi Marrie, kiitos. Nyt kyllä vähän liikutuin kauniista sanoistasi. Rutkasti iloa ja valoa sinunkin kevääseesi! ❤
Meni ihan maha kipeäksi, kun luin tekstisi. Olen niin monta kertaa ollut vastaavassa tilanteessa, ja halunnut lausua nuo samat sanat sille raivoavalle tai aggressiiviselle miehelle. Mutta en ole uskaltanut tai sitten olen miettinyt, että se vain pahentaisi tilannetta eikä kuitenkaan hyödyttäisi mitään. Tiedän kyllä mistä tuollaisia miehiä tulee, olin itse sellaisen kanssa naimisissa, ja osittain tiedän, miksi naiset heitä aikansa katselevat, mutta silti tulee se valtava viha niitä miehiä kohtaan, ja sääli varsinkin niiden lasten puolesta. Osaat kirjoittaa todella koskettavasti ja tyhjentävästi. Kiitos.
Kiitos kauniista palautteesta, Kirsi. Niinpä, ei siinä tilanteessa oikein pysty tekemään muuta kuin pidättelemään omaa raivoaan. Olen iloinen, että olet pystynyt jättämään taaksesi rikkovan ja satuttavan suhteen, toivon sinulle aurinkoa elämääsi!