Olen nopea syömään, kävelemään ja lukemaan. Kaikessa muussa olen hidas.
Päivä päivältä tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että en sovi tänne. Tähän maailmaan, missä on oltava koko ajan nopea, reagoitava heti asioihin, oltava joka hetki luova ja nokkela, iskettävä heti kiinni.
Haluaisin harkita ja pohtia, pureskella ja haudutella. Unohtua tuijottamaan seinää, katsella maalin kuivumista. Nauraa tyhjää. Kaivaa nenää ja raapustella paperin marginaaliin kukkasia. Kertoa vasta parin viikon päästä mielipiteeni, joka sekin saattaa vielä muuttua.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että en jaksa enää sitä mitä joskus jaksoin, tai luulin jaksavani. Kuormitun helposti, en kykene tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, ainakaan hyvin. Olen tuskallisen kaukana siitä ihanneihmisestä, jonka pitäisi kyetä pitämään kymmeniä palloja ilmassa yhtä aikaa.
Kops, kops ja kops. Siellä ne pyörivät, jaloissa, pitkin lattiaa.
Pallojen sijaan minulla on nyt käsissäni vino pino hitaita päiviä, joita hellin ja varjelen. Herätyskelloni ei soi, puuro hautuu hitaasti hellalla ja aamukahvi jäähtyy kuppiin. Kuuntelen kissan hurinaa pääni vieressä, käännän sivua.
Hitaasti.
Vielä joskus minunkin on oltava taas nopea, mutta ei nyt.
Itse Minna Mänttäri 