Täällä ollaan, täällä ollaan

Ai niin, minulla on täällä tämmöinen blogi.

Tässä on nyt ollut, noh, kaikenlaista. Kyse ei ole ollut siitä, ettenkö olisi halunnut kirjoittaa, en vain ole pystynyt siihen. Tai siis olen kyllä kirjoittanut, mutta enimmäkseen vain omille silmilleni, terapoinut itseäni kynällä ja paperilla. Tärkeää sekin, ehkä tärkeintä.

Huomaan kynnyksen omien tekstien julkaisuun nousseen. Välillä mietin, kuka se ihminen oikein oli joka vuosikausia rennoin rantein naputteli kärkkäitäkin mielipiteitään toisten luettavaksi, blogiin ja kolumniin. Kun oikein siristän silmiäni peilille, näen hänestä häivähdyksen. Minun on ikävä häntä.

Ajatukseni ovat nykyään enimmäkseen hyvin hauraita ja hitaita ja mielipiteeni keskeneräisiä. Tuntuu, etten sovi tähän kilpajuoksevaan maailmaan. Kun saan vihdoin muotoiltua päässäni jonkin kommenttipuheenvuoron, on jo aikoja sitten siirrytty seuraavaan aiheeseen. Minusta on myös tullut arka ja pelokas, kun olen nähnyt miten heppoisinkin perustein täällä nykyään kanssakirjoittajia ristiinnaulitaan. Ja olen ollut viimeiset vuodet niin heikossa hapessa monesta syystä, etten olisi kestänyt minkäänlaista someraivoa ja ”mene huora uuniin”-kommenttia. Siispä olen ollut enimmäkseen hiljaa, vaikka en olisi aina halunnutkaan olla.

Mutta täällä minä nyt kuitenkin olen. Se korkein kynnys on ylitetty, olen ilmestynyt paikalle. Nyt ei enää tarvitse kuin kirjoittaa.