Onnellinen sekoilija

Mietin pitkään, uskallanko käyttää otsikossa itsestäni sanaa ”onnellinen”.

Onko se vaikeuksien kutsumista luokseen, tiedättehän: just kun pääsin sanomasta että hyvin menee niin sitten kaikki menikin taas ihan vituralleen. 

Ihan sama, tulkoon mitä vaan. Mutta nyt on hyvä, on tosi hyvä.

Olen voinut pitkään huonosti ja ollut onneton. Ulkoisesti olen kyllä kyennyt jotenkuten toimimaan ja kommunikoimaan muiden kanssa, mutta sisältä olen ollut rikki ja uupunut. Yhtä ainoaa syytä siihen ei ole ollut: elämä kokonaisuutena on vaan kuluttanut aika tavalla, mutta ei tämä asia ainakaan ole oloa yhtään helpottanut.

Viimeisen kuukauden aikana jotain on kuitenkin tapahtunut. Olen saanut vihdoinkin pienen loman, olen saanut matkustaa, levätä, järjestellä ajatuksiani uusiin lokeroihin ja raivata päästäni tilaa jollekin sellaiselle, joka on sieltä joutunut tilanpuutteen vuoksi väistymään.

Nimittäin omalle itselleni. Se raukka hävisi jonnekin stressin, unettomuuden ja ahdistuksen keskelle, katosi melkein kokonaan näkyvistä. Tilalle tuli iloton suorittaja, joka käytti kaiken energiansa selviytyäkseen velvollisuuksistaan ja näyttääkseen reippaalta ja aikaansaavalta kunnon ihmiseltä, jolla on kaikki ihan okei.

En oikein enää muistanutkaan, miltä se tuntuu kun kaikki on oikeasti hyvin. Kun huomaa ihan tavallisena päivänä tuntevansa monta kertaa täysin puhdasta, mistään häiriintymätöntä onnentunnetta.

Se tuntuu ihan mielettömän hyvältä.

Onnellinen olotila ei ole tullut luokseni pelkästään lepäämällä ja omaa elämää kelailemalla. Merkittävää roolia on näytellyt myös uusin työni, osa-aikaisen lehtikuvaajan pesti sanomalehti Etelä-Saimaassa. Häkellyin suuresti, kun minua lähestyttiin kesällä lehden kuvaamosta ja kysyttiin, kiinnostaisiko määräaikainen pesti vuoden loppuun. Keksin liudan toinen toistaan surkeampia tekosyitä, miksi en muka voisi ottaa hommaa vastaan, vaikka totuus oli se, että minua pelotti. Pelotti se, etten osaa tarpeeksi, että olen huono ja että kaikki huomaavat sen. Jouduin ottamaan itseni vakavaan puhutteluun ja kysymään itseltäni, kuvittelinko kenties että jatkossakin lehdistä soitellaan minua töihin jos nyt sanon typerän pelkoni vuoksi ei. Siispä sanoin kyllä, ja se on ollut paras kyllä pitkään aikaan.

Sillä tottavieköön, minä en osaa kaikkea, mutta osaan sentään jotakin ja aika usein se riittää. Sählään ja kompuroin, noloilen ja mokailen mutta kykenen myös tuottamaan täysin julkaisukelpoista materiaalia, joka on tyydyttävää ja joskus jopa kiitettävää. Kuvittelin olevani nykyisin hyvin hidastempoinen ihminen, mutta yllättäen rakastankin yli kaiken sitä sähäkkää rytmiä, jossa päivälehteä tehdään. Rakastan sitä, ettei asioita voi jäädä vatkaamaan loputtomiin: käydään keikalla, tullaan takaisin toimitukseen, kuvat koneelle, valkkaus ja käsittely, kuvat omista käsistä saman tien eteenpäin: hupsista, sinne ne menivät. Hetken päästä ne saattavat olla jo netissä tai viimeistään seuraavana päivänä printissä.

Tehty on parempi kuin täydellinen. Siinä uusi voimalauseeni, onnellisuuteni lähdeaineisto. Eikä se tarkoita sitä, etteikö pitäisi pyrkiä tekemään parhaansa. Mutta paras ei tarkoita täydellistä.