Kuuntelin kerran radiosta laulaja-lauluntekijä Maija Vilkkumaan haastattelua, jossa hän kertoi tuntevansa jokaisen esiintymisensä jälkeen suurta häpeää. Vaikka keikka olisi mennyt miten hyvin, lavan takana se iskee: hirvittävä häpeä. Vilkkumaa vertasi sitä siihen tunteeseen, kun on edellisenä iltana ollut bileissä erityisen iloisella ja riehakkaalla päällä ja aamulla makaa sängyssä ja miettii että eijeijei miksi ihmeessä olin sellainen, niin törkee.
Jähmetyin ohjelmaa kuunnellessani, koska tiesin tasan tarkkaan sen tunteen, mistä Vilkkumaa puhui. Minulla se ei liity pelkästään esiintymiseen, vaan kaikkiin niihin tilanteisiin, joissa tuon jotakin itsestäni toisten ihmisten nähtäville. Tilanteisiin, joissa olen tekemisissä itselleni erityisen tärkeiden asioiden kanssa niin, että joku muukin on sitä todistamassa. Tilanteisiin, joissa olen jostakin asiasta erityisen innoissani.
Tilanteisiin, joissa tulen paljastaneeni itsestäni paljon.
Tänään kuuntelin jälleen radiota, nyt häpeästä puhui tuoreen 12 tarinaa kirjoittamisesta-teoksen toinen kirjoittaja, tuottelias kirjailija Ronja Salmi. Hän puhui kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä, siitä kuinka omaa tekstiä voi hävetä jo ennen kuin sen on edes kirjoittanut. Hän puhui myös siitä, kuinka on lykännyt kirjoittamista tai jättänyt kokonaan kirjoittamatta ihan vaan siksi, että on hävennyt niin paljon ja pelännyt, että tekstistä tulee huono.
Ihailen sekä Vilkkumaata että Salmea todella paljon, enkä voi edes sanoin kuvailla sitä miten helvetin tärkeää on saada kuulla tällaisia sanoja sellaisten ihmisten suusta, jotka ovat saavuttaneet paljon. Että vaikka kaikki ehkä näyttää helpolta, sen takana on kuitenkin myös paljon epäuskoa ja horjumista. Ja että häpeä on tuttu vieras heillekin, joilla ei ikinä uskoisi olevan mitään hävettävää.
Minuakin on sanottu rohkeaksi ja räväkäksi. Olen varmaan joskus sitäkin, mutta olen myös pelkuri, joka on jättänyt ihan helvetisti asioita tekemättä siksi että on hävettänyt niin paljon. Siksi, että emmää ny jumalauta kehtaa, mitä noikin ny sanoo?
On hävettänyt ihan hirvittävästi olla minä. Ja hävettää edelleen.
Ja se on todellakin surkea ajatus, kun sen sanoo ääneen. Mutta lohduttavaa on tietää, ettei ole sen kanssa yksin.
Samasta aiheesta aiemmin: Miksi häpeästä pitää puhua
Itse Minna Mänttäri 
Kiitos samoin! Oletko miettinyt missä elämän vaiheessa meihin asennetaan tuo häpeän siemen?
Voi kyllä sitä on tullut mietittyä! Näkisin, että hyvin varhain se siemen istutetaan, lapsuus on niin kovin haurasta aikaa. Lapsi peilaa itseään jatkuvasti muihin ihmisiin ja oppii heidän katseistaan, onko hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Sille pohjalle rakentuu kaikki muu.
Lempiaiheitani tämä häpeä. Se on niin tuttua ja niin karseeta. Ja kun on tämmöinen ristiriitainen hahmo, myös rankkaa. On halu sanoa ja olla esillä, mutta koska hävettää niin paljon, joutuu tekemään extratöitä kaiken eteen. Miettimään sanansa. Asentonsa. Ilmeensä. Oi ihmiselämää! Kiitos, Minna, jälleen hienoista ajatuksistasi.
Kiitos Riikka! Oi ihmiselämää, just niin! Ristiriidat repii, mutta jotenkin niiden kanssa on vaan opittava elämään. Ja siihen auttaa just tämä, että kuulee ettei ole yksin. Vaikka sen tavallaan tietääkin, niin helposti se vaan unohtuu.
Tää on niiiiiin tuttua ja tärkeää. Mä olen paljon miettinyt tuota ylläolevaa Mimmylin kysymystä. Mä en tiedä, muistanko edes sellaista aikaa lapsuudesta jolloin en olisi tuntenut häpeää jostakin. Ensimmäiset häpeään liittyvät muistikuvat ovat multa sellaiselta ajalta kun olen ollut 5-vuotias. Häpesin noloja Cindy-nukkejani, kun kavereilla oli jo Barbiet. Kai häpeän tunteminen syntyy, kun ihmisestä tulee sosiaalinen olento ja se alkaa verrata itseään muihin. Siihen on varmaan joku oikea tsykologinen termi, siis sille ajanjaksolle lapsuudessa, mutten tiedä tai muista. (Sekin hävettää, koska sen tietäminen kuuluisi varmaan yleissivistykseen. Hah!)
Tämä on kyllä sellainen aihe, jota voisi pyöritellä vaikka kuinka paljon. Ja jonkin verran on tullut kahlattua myös aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, esim. Elina Reenkolan ”Nainen ja häpeä” on aika kiinnostava teos, suosittelen. Ja kyllä, hävettää aukot yleissivistyksessä, vaikka lukio on käyty ja kohta toinenkin amk-tutkinto siihen päälle! 😉
Outoo.. ?!
Juuri tänään aamulla tajusin ”salaa” hävenneeni etten petiaatteessa ole hävennyt itseäni, vaikka jotenkin kai täällä kuuluisi niin ”tuntea”?! Ja sitten samaan syssyyn oivalsin häpeäni tulleen ns toisten tunteista ja odotuksista. Häpesin sitä että olen hävennyt rohkeutta olla vain omanlaiseni.
Tää on jollain lailla ”kieroontunutta” häpeää joka on ympärillämme, mutta; Joka ei edes Kuulu meille!!
Ja, siis; lopetin häpeämisen siihen paikkaan! 😊🍀🍀🌍
Ihanaa vain olla.
Terkuin
Ex-häpeäpilkku ✨
Hitto!
Note: Tajusin sitten senkin, että oon kantanu syyllisyyttä tästä koko ”paketista” (joka vielä hirveempi olotila?!), koska häpesin että olin siihen muka syyllinen jollain tavoin.
Hä?! Ei oo totta!
No, ehkä se nyt irrottaa otteensa lopullisesti ❤🙌.
Kohti uutta mennään 🌍
Aijai, häpeä ja syyllisyys, siinä vasta parivaljakko! Toivottavasti ote irtosi lopullisesti! ❤