Kuinka tulla naiseksi, joka käyttää huulipunaa

Olen jo todella kauan halunnut olla nainen, joka käyttää huulipunaa.

Olen ihaillut kaikkia naisia, jotka näennäisen huolettomasti sipaisevat huulilleen paloautonväristä punaa ja onnistuvat näyttämään siltä, kuin täydellinen suukkosuu olisi aseteltu heidän naamalleen jo syntymässä. Sellaisista naisista huokuu muutenkin jotakin maagista tyylikkyyttä, kuten vaikkapa kaikkien aikojen huulipunaidolistani Laurasta.

Minä ja maaginen tyylikkyys taas emme mahdu samaan lauseeseen: olen ennemminkin se nainen, joka toistuvasti uittaa kulkukorttinsa lounasruokalan perunamuussissa. Olen toki ottanut joitakin haparoivia askelia kohti punahuulinaiseutta. Meikkipussissani on pyörinyt parikin hylsyä, joista olen satunnaisen rohkeudenpuuskan iskiessä sivellyt väriä huulilleni. Pienen hetken aikaa, yksin peiliin katsoessa se on tuntunut jopa hyvältä, mutta toisten ihmisten seurassa olen tullut kiusallisen tietoiseksi huutomerkkihuulistani.

On tullut taas se tunne: että olen jotenkin liikaa, liian näkyvä, ihan liikaa vittu kaikkea.

Elokuussa, kun olin lähdössä Berliiniin, pyörin Helsinki-Vantaan lentoasemalla suloisessa kuohuviininousussa ja tajusin yhtäkkiä seisovani MACin meikkimyymälän edessä. Muistin heti maailmankuulun bloggaajakollegani Tiian ylistäneen kyseisen merkin punaa maasta taivaisiin, joten totesin että nyt jos koskaan Kirsti. Kävelin siis pokkana tiskille, osoitin sitä kaikkein punaisinta punaa ja sanoin että mie otan tän.

Ensimmäisenä Berliinin-aamuna kaivoin vapisevin käsin punan esiin pahvirasiasta, vedin syvään henkeä ja sivelin väriä huulilleni. Muikistelin ja suipistelin peilin edessä ja huomasin, että se perkeleen epävarmuus yritti taas kiivetä lahjettani pitkin ja hivuttautua olkapäälleni. Kysyin itseltäni, odottelinko kenties jotakin erityistä lupaa joltakin tuntemattomalta taholta, jonka saatuani voisin vasta olla sellainen kuin sisimmässäni tahdoin olla? Vastasin, että no niinpä olen tainnut tehdä johon puolestani vastasin että

no nyt horo sitä punaa huuliin niin kuin olisi jo, lupia ei odotella vaan ne otetaan itse.

(Kaikissa elämäntaito-oppaissa neuvotaan muuten aina puhumaan itselle kauniisti ja arvostavasti. Olen eri mieltä, joskus itselle pitää puhua myös vähän rumasti jotta viesti menee perille.)

Ja tapahtui niinä päivinä, että maalasin huuleni joka ikinen aamu. (Ja toisin kuin Tiia oli hehkuttanut, jouduin myös lisäilemään kyseistä punaa useamman kerran päivässä koska itse kyllä onnistuin syömään sen huuliltani dönerin mukana. Mutta ei se haitannut.) Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että nyt ovat punahuulet tulleet jäädäkseen. Ja näin on myös käynyt lähes kirjaimellisesti, nyt kun löysin aivan käsittämättömän pysyvän punan, Rimmelin Provocalipsin. Kyseessä on varmaankin aivan järkyttävä kemikaalipommi, joka vie minut ennenaikaiseen hautaan mutta lähdenpähän ainakin huulet täydellisesti punattuna.

Ja aion muuten olla tästä eteenpäin ihan vittu liikaa, eli just sopivasti.

Muikistelemisiin.

16 Comments

  1. Hahaa, ihan samaa mieltä siitä että välillä itelleen kannattaa puhua sen verran tiukkaan, että viesti varmasti menee perille – ehkä nimittelyä ja kirosanojakin sisältäen :’D
    Ja siis huulipunanaiset on, anteeksi, ootte niiiin cooool!

  2. Provocalips t o d e l l a k i n pysyy huulissa kuin tauti, melkein jopa kakskytneljähoo. Jos illalla epähuomiossa sitä sattuu huuliinsa sutimaan, niin voi olla varma, että seuraava päivä mennään samoilla. No mut, eipähä tarvi pelätä, että leviäis pitkin!

  3. Mä kirjotin Lilyssa samasta aiheesta jokin aika sitten! Täytyy postauksia siirrellä tänne, mutta ostin muutaman huulipunan ja päätin, että opettelen käyttämään niitä muuallakin ku juhlissa. Joka päivä ei punaa tartte huuliin laittaa, mutta että oppisi siihen ettei sitä ole ”liian” hienona ta yritä olla jotain vaikka sipaisisikin punaista huuliin. Mamma rimpuilee Laura taasen on mun huulipunaidoli! 😄

    1. Mamma rimpuilee on kyllä tyylikäs huulipunaleidi!

      Ja sitten kun sen ajatustyön on tehnyt, niin punan laittaminen alkaakin sujua kuin itsestään. Huomaan, että oma naama alkaa jo näyttää omissa silmissä valjulta ilman punaa, eikä tulee enää sitä ”apua onks tää liikaa”-fiilistä. Ihanaa huulipunasyksyä sinulle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s