Naapuritontilla, mainion Pirtti-blogin puolella on tänään kärvistelty sokerittoman syyskuun tuskissa ja fantasioitu lähes jokaisesta valkoista sokeria sisältävästä asiasta. Empaattisena ihmisenä lähetin kommenttilootaan virtuaalisen jaxuhalin. Ja rapistelin samalla Marianne-karkkia ulos kääreestään.
Näitähän riittää. On sokeritonta syyskuuta, lihatonta lokakuuta, ton-sitä ja ton-tätä. Olen lähtenyt niihin mukaan joskus itsekin: viettänyt sata päivää ilman alkoholia ja vuoden ilman uusia vaatteita. Haastanut itseni, testannut miten muijan käy.
Mutta enää en jaksa. Ei huvita, ei kiinnosta.
Ymmärrän kyllä vallan hyvin tällaisten kampanjoiden vetoavuuden. Syksyhän on muutenkin erilaisten ryhtiliikkeiden aikaa, kun kesällä on eletty kuin pellossa ja vedetty jätskiä, rillimakkaraa ja bisseä kuin maailmanlopun edellä. Kun maailma ympärillä on paska ja kaaottinen, mikä antaisikaan ihmiselle turvallisemman tunteen kuin oman ruokalautasensa kontrollointi. Bonuksena onnistuneesta kärvistelystä saa vieläpä hartioilleen hyvän ihmisen kunniaviitan:
kyllä meinaan pystyin, on meikällä nimittäin selkärankaa, saatana!
Toki kuulee niitäkin tarinoita, että tällaisista kuureista on jäänyt myös hyviä asioita osaksi sitä normaalia arkielämää. Mutta koska olen pohjimmiltani kyyninen paska, väitän että suurin osa palaa kuitenkin lopulta takaisin niihin samoihin uriin, joissa ennen tontonia navigoi. Sillä niin suuri on se kuilu totaalisen kieltäytymisen ja normielämän välillä.
Ja minua taas on viime aikoina alkanut kiinnostaa juuri tuon kuilun kaventaminen.
En kertakaikkiaan pystyisi elämään täysin sokeritonta elämää (ellei terveydentilani siihen ehdottomasti pakottaisi), joten en näe mitään järkeä kärvistellä kuukautta jossain sellaisessa olotilassa, missä en pystyisi enää sen jälkeen olemaan. Sen sijaan olen kiinnostunut hyvien asioiden lisäämisestä arkeeni, koska kaiken järjen mukaan mitä enemmän tungen elämääni hyvää, sitä vähemmän siihen jää tilaa huonolle. Olen muun muuassa tuunannut jo rutiiniksi muodostuneen aamusmoothieni reilusti ravintorikkaammaksi lisäämällä mustaherukoiden ja banaanin sekaan avocadoa, tuoretta inkivääriä, sitruunaa, hunajaa ja viherjauhetta. Kyllä meinaan pärisee, ja bonuksena saa harteilleen sen saman hyvän ihmisen kunniaviitan, mutta ilman kieltäymyksen katkeraa kalkkia.
Ylipäänsä olen alkanut kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että suuhun mättämäni asiat olisivat mahdollisimman ravitsevia. Mutta ravitsevuuden voi määritellä myös eri tavoin. On hetkiä, jolloin suklaapatukka tai pitkän kaavan mukainen baari-ilta makkaraperunoineen ravitsee ihmistä paremmin kuin yksikään lehtikaalimehulla kyllästetty detox-kuuri. Sillä kuten eräs viisas ihminen kerran lausui: kroppa ei aina kestä sitä, mitä naama vaatii.
Tällaisessa elämässä on tietysti se vika, ettei siitä saa näyttäviä somepostauksia ja kansaa kiihoittavia kimppakampanjoita. Facesta ei edelleenkään löydy ryhmää Lisään aamuisin smoothieeni peukalonpäänkokoisen palan tuoretta inkivääriä. Ehkä sellainen pitää perustaa itse.
P.S. Tupla-suklaapatukasta tuli mieleeni, että nyt ovat menneet ja lanseeranneet ehkä parhaimman suklaapatukan ikinä, Tupla DOUBLE LAYER CARAMELin. OI HYVÄNEN AIKA. Antaudun tälle viikonloppuna, eikä paluuta ole. (Eikä ole maksettu mainos, itse ostin hiellä ja tuskalla tienatulla rahalla. Mutta saa toki jatkossa lähettää ilmaista suklaata, ei haittaa.)
Itse Minna Mänttäri 
Samaa mieltä. Yritän kyllä taas vähentää sokeristen juttujen syömistä, kun tuntui, että joka päivä piti saada jotain ja se vain on turhaa rahanmenoa ja lisää epämukavaa turvonnutta oloa ja nyt taitaa olla jo kolmas viikko menossa ja hyvin menee, 0-2 kertaa viikossa syön jotain makeita herkkuja.
Jos on tilanne, että tarvitsee jotain makeaa niin sitten ostan, mutta onneksi se ei enää ole jokapäiväistä. 🙂 Tuosta uudesta Tuplasta en niin tykännyt, mutta luulen että on pakko ostaa vielä toinen kun niin kehuit. 😉
Ymmärrän hyvin nämä haasteet, mutta muakaan ne ei niin kiinnosta henkkohtaisesti. Myös alkoholiton kuukausi periaatteessa kiinnostaa, mutta toisaalta se virallinen tammikuu on mulla aina sellainen, että on jotain menoa ja hyvissä ravintoloissa juon mieluusti pari lasia viiniä ruoan kanssa ja toisaalta kyllä mulla välillä tulee spontaaneja alkoholittomia kuukausia, kun ei vain tee mieli. Se vain ei oo sama, kun siinä ei ole mitään kärvistelyä. 🙂
Kiitos kommentista, Sara! 🙂 Joo, jokapäiväinen sokerinmässytys todellakin turvottaa, ja jos on tosi pahassa sokerikoukussa, niin silloin ”katkaisuhoito” saattaakin olla paikallaan. Mutta siinäkin olennaista on mielestäni miettiä sitä, miten pystyisi kohtuullistamaan omaa sokerinkäyttöään ja mikä se todellinen syy itseasiassa on mihin sitä makeaa tarvitsee: käsitteleekö sillä stressiä, syökö sokeria ikäviin tunteisiin jne.
Sen sijaan jos homma on edes suurinpiirtein hallinnassa, niin en näe järkeä piinata itseään väkisin totaalikieltäytymisellä. Minua ainakin tämä maailma koettelee muutenkin tarpeeksi, en halua enää itse kiusata itseäni.
Just näin. Ja musta esim. sun igruokakuvat on sata kertaa kiinnostavampia/samaistuttavempia/hauskempia kuin jotkut viherlevä-aamukaste-yrtti-smuutti kuvat.
Mä oon (liian) sokerikoukussa mutta stressaavassa ja väsyttävässä elämävaiheessa en muuta voi. Joskus yritin lakkoja mutta ne vaan ahdisti enemmän. Joten tällä mennään kunnes jaksan tehdä muuta. Pienillä jutuilla kohti parempaa.
Ja joku viksu joskus sano että paheiden määrä on vakio.
Kiitos Nnu! Hah, pitääkin ruveta kuvaamaan noita aamusmoothieita ja asetella siihen kaikenlaisia härpäkkeitä ympärille, kuten pullanmuruja ja tyhjiä suklaapatukkakääreitä…;-)
Ja kyllä, pienin askelin, little goes a long way. Sitä niin helposti hairahtuu luulemaan, että ne isot ja dramaattiset liikkeet olisi aina niitä kaikkein tehokkaampia.
Hahha 😀 Mää hei liittyisin tohon inkivääriyhteisöön heti!! Vai pitäiskö tämmösten enempi mehustaja-tyyppien kuitenki perustaa oma..
Haha, mehän voitaisiinkin nyt kehitellä joku aivan tajuton battle MEHUSTAJA-tyyppien ja SMOOTHIE-tyyppien välille! Ja vihapostit sinkoilee! 😉
Todellakin!! 😁😁 syksyyn vähä piristystä pienen sodan muodossa
Oon huomannu, että mikään -ton ei vaan toimi mulla ikinä. Kieltäymyksessä eläminen ei ole elämää!
Sokerin mussuttamista onnistuin aikanaan vähentämään niinkin helpolla ja taktisella kikalla, että päätin vain olla ostamatta karkkeja kotiin – muualla saan rapistella tarjottuja herkkuja karkkipusseista niin paljon kuin napa vetää tai kehtaan ottaa ( ja jos ajan pitkiä matkoja Suomen laidalta toiselle, niin matkakarkkipussi sallitaan!). Lähes lihaton mikäliekuu onnistuu usein ihan vaan sillä, ettei ikinä osta lihaa kuin -30% tarjouksina, mutta en kieltäydy pekoniaamupaloista tai -burgereista niiden sattuessa kohdalle.
Sipsilakosta tai -rajoitteista en viitsi edes puhua, koska ei. Sipsit 4eva, sillon kun ny tekee mieli.
Juuri näin: kieltäymyksessä eläminen ei ole elämää!
Haaveissani olen ihminen, joka jättäisi teolliset lihatuotteet kauppaan ja söisi pelkkää riistaa, varsinkin kun parisuhteen luontaisetuna pakastimeen ilmestyy joka syksy parikymmentä kiloa hirvenlihaa. Kummasti se käsi vaan kaupassa hakeutuu pekonipakettiin ja kanarasiaan, ei nyt joka viikko mutta kumminkin. Tässä asiassa voisin oikeasti skarpata. Ja olen kyllä kiinnostuneena tutustunutkin moniin kauppaan putkahtaneisiin vegaaniruokauutuuksiin, mm. härkis on mielestäni tosi pätevää kamaa, samoin Oatlyn kauramaitotuotteet.
HUOOOH, sipsilakko kauhistuttaa jo sanana!!! EIJEIJEI, SIPSIT 4EVA TODELLAKIN!
Ny pomppas?! Ei oo sellasta ryhmääkö facessa? Tonton-ryhmä ois ehkä viel parempi!! Repeilin täällä isoon ääneen 😂.
Joo. Samaten noi uudet Laku-suklaat huutaa kilpaa meikää kookaupan kassajonossa!! Mitä hemmettiä ne tunkee niihin kun jää koukkuun näihin?
Mä tarvisin oikeesti sen isomman viitan, jotta osaan pysyä kohtuudessa 🎉
Haha, joo kohtuus ei tosiaan ole aina helppoa! (Ja lakusuklaissa on varmaan piriä.) Mutta sallittakoon satunnaiset överit meistä jokaiselle! 😉
Ei sellaisessa ruokavaliossa ole mitään järkeä, että elämä on vaan yhtä kieltäymystä ja kärsimystä. Ruoka on kiva ja ennen kaikkea kaikille pakollinen asia, joten saman tien siitä voi nauttia.
Mä lakkasin syömästä lihaa 20 vuotta sitten ja se oli mulle hyvin helppo valinta: ei ole tehnyt mieli sen jälkeen. Aina välillä vuosien varrella mietin kalasta luopumista, mutta koin sen liian vaikeaksi. Vuosi sitten kuitenkin päätin kokeilla vegaaniutta, ja sillä menen edelleen noin 95-prosenttisesti. Toisinaan kuitenkin syön juustoa (mieheni on sekasyöjä, joten sitä on meillä kotona) ja liivatetta sisältäviä karkkeja, koska niitä tekee mieli. Osittain teen poikkeuksia myös siitä paineesta, että jos olen vaikka jossain sukulaisilla kylässä, en halua tehdä ruokavaliostani numeroa. Toisaalta tästä viimeisestä mulla on aika ristiriitaiset fiilikset, koska mielestäni sen ei varsinaisesti pitäisi kuulua kellekään muulle, mitä mä syön 😦 (En siis itse arvostele toisten valintoja tai koe ongelmaksi, jos kylässä ei ole vegaanista tarjottavaa – harvallahan on, jos on itse sekasyöjä. Eli tavallaan sitten syön näitä juttuja toisten miellyttämiseksi, mikä on oikeastaan aika kieroutunutta.)
Ilana, sellainen kommentti vaan – jos sitä enää tulet lukemaan – niin ethän nimittele itseäsi julkisesti vegaaniksi, kun et sitä ole. 95 % ei riitä. (Ei sillä, että lokeroinneista erityisesti nauttisin.) Ottaa vaan päähän, kun kasvissyöjänä törmään toistuvasti tilanteisiin, joissa ihmetellään sitä, että enkö syökään kalaa. Kalaa saa minun puolestani syödä jokainen, jonka etiikka kestää syödä eläviä olentoja. Älkööt kuitenkaan ”syön kalaa ja joskus makkaraperunat kännissä” -tyypit kutsuko itseään kasvissyöjiksi, jotta ”oikeiden” kasvissyöjien ei tarvitsisi kuulla ”ai, SINÄ et syö kalaa”. Niin, en syö eikä syö kukaan muukaan kasvissyöjä.
Taidanpa jatkaa vielä vähän selvennykseksi.
Olen käynyt joskus Sipsikaljavegaanien Facebook-sivuilla, vaikka en ole vegaani enkä juo kaljaa. Heillä on hyvä meininki – vegaaniuuteen suhtaudutaan huumorilla ja kepeästi. Arvostan sitä ja toisten ruokavalintoihin puuttumattomuutta. Arvostan kovasti myös sitä, että he tosiaan ovat vegaaneja, kun kerran niin sanovat. Sipsejä menee ja kaljaa, mutta ei ikinäkoskaanmilloinkaan siivuakaan juustoa, koska se ei kuulu vegaanin lautaselle. Ihailtavaa olla sataprosenttisesti sitä mitä sanoo olevansa!
Hei Sanna, kommenttisi oli tarkoitettu Ilanalle mutta osallistunpa nyt tähän minäkin. 🙂 Minusta Ilana ei suinkaan nimitellyt itseään vegaaniksi, vaan kertoi syövänsä vegaanisesti 95-prosenttisesti. Minusta tässä on selkeä ero.
Kerroit arvostavasi toisten ruokavalintoihin puuttumattomuutta, mutta puutuit niihin kuitenkin itse. Sellaisiahan me ihmiset olemme, täynnä ristiriitoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Harva meistä on sataprosenttisesti aina sitä mitä sanoo olevansa, ole kyse sitten ruokavaliosta tai jostain muusta. Toki siihen voi ja kannattaa pyrkiä, jos se tekee onnelliseksi. Armollista syksyä!
Minna, sanoin, että kuka tahansa saa syödä mitä tahansa, mutta nimitykset ruokavalioista olisi syytä pitää selvinä. Esim. Ilanan suhteen ei voi tietää sanooko hän ääneen ”Olen vegaani” vai ”Olen 95 % vegaani”. Ensimmäinen ei pidä paikkaansa, jälkimmäinen pitää.
Armollista ja antoisaa syksyä sinullekin!