Kun viime syksynä kirjoitin kompuroivasta matkastani naiseksi, joka käyttää kirkkaanpunaista huulipunaa, en tajunnut minkälaisen Pandoran lippaan tulin aukaisseeksi.
Tekstin julkaisemisen jälkeen postilaatikkooni on putkahtanut kuvia yksistä jos toisistakin punahuulista saatetekstin kera: hitto, oli ihan pakko mennä ostamaan punaa! Kiitos!
MAH-TA-VAA.
Ja ilokseni voin kertoa, että punapuikko on todellakin muuttanut pysyvästi myös omaan meikkipussiini, eikä kyseessä ollut vain hetken huuma. Jotain taikaa siinä vain on. Punasinpa huulet myös mammani hautajaisiin, vaikka joku voisi pitää sitä rienaavana, koska huulipunanaisia oli hänkin aina ihmisten ilmoille lähtiessään. Eihä sitä tiijä, jos vaik tulloop kohtalo vastaa, hän totesi kerran suipistaen suutaan peilikuvalleen.
Niinpä. Muistakaamme tämä. Ja huulipuna sopii hienosti myös toppahousujen kanssa, senkin olen tämän viikon pakkasilla jo testannut.
Pari viikkoa sitten tapasin jälleen yhden tutun, joka kertoi marssineensa välittömästi huulipunakaupoille luettuaan tekstini. Hän oli ilmoittanut jämäkästi haluavansa punaista huulipunaa, mutta myyjä olikin alkanut toppuuttelemaan ja kaupannut hänelle lopulta hieman maltillisemman sävyn, sillä verukkeella että asiakas on tottumaton huulipunan käyttäjä.
Toki ymmärrän myyjän tarkoittaneen hyvää, MUTTA VOI PLÄÄH NYT OIKEASTI.
Rakkaat kosmetiikkamyyjät: jos nainen haluaa punaista huulipunaa, hänen on saatava punaista huulipunaa. Piste. Tiedän kyllä, että jossain asioissa maltillinen eteneminen on paikallaan, mutta tämä ei ole yksi niistä. Sama juttu kuin kylmään veteen menemisessä tai laastarin irroittamisessa: hiljaa hivuttautuminen ei helpota asiaa lainkaan.
Siispä huutomerkkipunaa huuliin ja suoraan syvään päähän. Yhtään vähempään ei ole mitään syytä tyytyä.
Itse Minna Mänttäri 