Lukekaa Katriina Huttusta, piste

Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa tämän tekstin, mutta tuntuu, ettei ole ollut tarpeeksi sanoja.

Enkä tiedä, onko niitä tarpeeksi nytkään. Mutta yritetään.

Oikeastaan voisin kirjoittaa tähän vain että LUKEKAA KATRIINA HUTTUSTA, piste. Mutta ehkä on syytä lisätä vielä muutama sana.

Olen nähnyt lautumat kuolleen lapseni kantapäissä. Poliisit olivat peittäneet hänen vartalonsa lakanalla. Olen nähnyt kun kuollut lapseni viedään ruumispussissa pois. Olen hangannut kuoleman eritteet lattiasta ja riidellyt taloyhtiön kanssa laminaatin vaihtamisen tarpeesta.

Lapseni on tehnyt itsemurhan. Siinä elämäni neljä pahinta sanaa. En osaa kuvitella mitään sen hirveämpää. Lapseni on tehnyt itsemurhan. Näiden sanojen rinnalla kaikki muu menettää merkityksensä. Nyt minulla on vihdoinkin oikeus kirjoittaa. Nyt minulla on syy. Suruni on istukkani.

Näin alkaa viime kesänä Imagessa ilmestynyt essee, suomentaja Katriina Huttusen päiväkirja hänen tyttärensä itsemurhan jälkeisen vuoden ajalta. Luin pitkän tekstin yhdeltä istumalta, tuoliin kiinni naulittuna, uskaltamatta kunnolla hengittää kappaleiden välissä.

En muista milloin olisin viimeksi lukenut jotain niin ravisuttavaa, niin raakaa, niin rehellistä. Tekstiä lukiessa oli samaan aikaan sellainen olo, että eihän nyt jumalauta näin voi kirjoittaa ja että jumalauta juuri näin pitää kirjoittaa. Että joku voi kirjoittaa jostain näin traagisesta ja omakohtaisesta niin, ettei minulle lukijana tule hetkeksikään sellainen olo, että olen haaskalla, tirkistelemässä jotain niin yksityistä joka ei kuulu minulle lainkaan. Ja vaikka minun elämäni on ihan erilainen enkä ole kokenut mitään vastaavaa, saan silti kiinni niin monesta tunteesta, niin monesta sanasta ja ajatuksesta.

Ja että joku voi ja uskaltaa kirjoittaa syyllisyydestä näin.

Minulla on tunnollani ihmishenki.
Olen tappanut lapseni. Olen jouduttanut hänen kuolemaansa.
Siinä lisää sanoja joita saan pohtia loppuelämäni.

 

Viikonloppuna Ylen Kulttuuricocktail julkaisi netissä Huttusen esseen Hautausmaa on kotini.

Taas pidätin hengitystä.

Niin, en osaa sanoa enää muuta kuin että toivoisin että tekin kävisitte lukemassa nämä tekstit, raskaasta aiheesta huolimatta ja juuri siksi. Ja lukekaa myös tämä Imagessa ilmestynyt essee, Huone yhdelle. Sekin on aivan mielettömän hieno: siinä kiteytyy täydellisesti yksinolemisen ja yksinmatkustamisen joskus niin kovin vaikeasti ulkopuolisille selitettävä haikea onni.

Tähän loppuun vielä toive: kirjoita lisää, Katriina. Kirjoitathan?

 

 

4 Comments

  1. Luin myös tuon esseen Imagesta ja sen luettuani tuntui todellakin siltä, etten olisi edes hengittänyt koko sinä aikana, kun tekstiä luin. Todella upea ja pysäyttävä. Kiitos Hautausmaa on kotini -vinkistä, täytynee vetää keuhkot täyteen ennen kuin klikkaa linkin auki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s