Tänään olen yrittänyt totutella ajatukseen siitä, että yllä olevan kuvan tapahtumista on aikaa kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä.
Muistan vieläkin, miltä tuntui nojautua penkkarirekan lavan laitoihin, katsella kadunvarsille kertynyttä ihmismassaa. Kauhoa säkistä karkkia, huutaa iskulauseita.
Pakkanen paukkui ja viima vinkui, mutta kaikkein suurimpana humisi vapaus.
Sellainen vapauden tunne, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Enkä ole kokenut sitä täysin samanlaisena enää koskaan sen päivän jälkeen.
Kaksikymmentä vuotta sitten.
En oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin. Mutta kyllä se jossain tuntuu, ravisuttaa.
Olen luullut suhtautuvani ikääntymiseen aika lunkisti. Tiedän varsin hyvin, etten ole enää teini, enkä erityisesti kaipaa niihin aikoihin takaisin. Tajuan kuitenkin, että jollain tasolla olen puijannut itseäni ja kuvitellut itseni nuoremmaksi kuin oikeasti olen. (Ehkä siksi, että joskus usein tuntuu siltä, että olen henkisesti edelleen se sama tyyppi kuin siellä penkkarirekassa.)
Juuri nyt tosin tunnen itseni, jos en nyt vanhaksi ämmäksi, niin en paljon muutakaan.
Toisaalta, ihminen tarvitsee tällaisia hetkiä muistaakseen, ettei aikaa ole loputtomasti. Jos yksi kahdenkymmenen vuoden pätkä menee tällaisessa hujauksessa, niin kuinka nopeasti ne loput sitten kuluvat? Ja paljonko siellä on edes jäljellä?
Sitä en edes halua tietää.
Tähän loppuun sopisi nyt hienosti lupaus siitä, miten aion jatkossa elää elämääni täysillä ja kuin viimeistä päivää, kun nyt olen (jälleen kerran) ymmärtänyt sen rajallisuuden.
En. Kyllä ihmiselämän luonteeseen kuuluu se, että osa siitä heitetään kylmästi hukkaan. Enkä aio edelleenkään aukoa kaikkia ovia, kyllä sieltä viimeistään joku kissanluukku säälistä aukeaa. Carpe diem vaan itelles.
Korkeintaan voin antaa löysän lupauksen siitä, etten aio enää juoda makeaa päärynäsiideriä. Sillä kaikki mennyt ei sentään ole kaipaamisen arvoista.
Itse Minna Mänttäri 
SIitä on yli KOLMEKYMMENTÄ vuotta kun itse seisoin viimaisella kuorma-auton lavalla hakaneula poskessa ja nauroin ystävien kanssa huudellen päättömyyksiä pakkaspäivän kuulaaseen ilmaan.
Se mikä EI ole muuttunut, on se, etten vieläkään tiedä mikä minusta tulee 😀
Kaiken mitä olen tehnyt, olen tehnyt täysillä ja oikeasti elänyt periaattella ”mieluumin kadun sitä mitä olen tehnyt, kuin sitä mitä olen jättänyt tekemättä”.
En vieläkään osaa tuntea itseäni vanhaksi, vaikka sen mukaan mitä penkkareissa ajattelin, olisin IKIVANHA.
Parhautta on se, että elämääni en ikinä, en vieläkään mieti sen mukaan, että jotain pitäisi olla valmiina tietyn ikäisenä. Elän täysillä ja jos kuolen huomenna, niin mitään ei jäänyt tekemättä!
Kuulostaa hienolta ja omannäköiseltä elämältä! Vaikka olen itsekin tehnyt paljon kaikenlaista ja ehkä ulkopuolisen silmin rohkeitakin ratkaisuja, niin paljon olen myös jättänyt tekemättä siksi, että pelottaa. Tai siksi, että olen laiska, tai kunnianhimoton. Ja sekin on ihan ok: elämä voi olla hyvää, vaikka ei olisikaan temponut kaikkia ovia auki.
Hahahahh, sääli-kissanluukku, sellaisen uskon itsellenikin aukeavan!
Ja tasan samat ajatukset siideristä. Tosin itse join enemmän omenaa ja niitä oksettavia marjasekoituksia (Rekorderlig oli ihan lemppari).
Meillä oli vissiin tasan Fizz ja Colden Cap joista valita, Rekorderlig taisi olla vasta myöhempien pyhien jeesusten juomaa! 😉
Mä täytin just tällä viikolla 40 ja yritin muistaa, mitä mun penkkaripäivänä tapahtui. Muistan kyllä, että oli kylmä ja minä ja mun kaverit jätettiin mielenosoituksellisesti abiristeily väliin ja mentiin junalla Tampereelle. Muuta en oikein sitten muistakaan, eikä alkoholilla ollut edes osuutta asiaan. Aika on vain mennyt ohi, se silloinen minä ei tunnu enää tutulta. Olin tosi pelokas ja ahdistunut, joten ei kai sitten ihmekään, etten koe tarpeelliseksi muistaa asioita tarkemmin siltä ajalta.
Mutta joo. Aika kuluu ja kissanluukut. Niistä on elämä tehty. Enää ei pelota niin paljon kuin joskus.
Hah, ihanat mielenosoittajat! Ja huomaan kyllä itsekin unohtaneeni paljon asioita ja ihmisiä. Kai se on inhimillistä, sekin. Kummallinen on ihmispää.