Älä maailmassa mitään rakasta omanasi

Olen hyvin tunteellinen ihminen: pillitän säännöllisesti konserteissa, elokuvissa ja joskus jopa jääkiekkopelissä, varsinkin jos italiainen oopperalaulaja laulaa pelin aluksi Ameriikan kansallishymnin. (Kiitos New York 2010.)

Taidenäyttelyissä olen hyvin harvoin joutunut kaivamaan nessuja esiin, vaikka kuvataide on minussa usein tunteita herättänytkin. Toisin kävi parisen viikkoa sitten, kun kävin katsomassa Hanna Koikkalaisen, Anne-Mari Kivimäen ja Hanneriina Moisseisen Lakkautettu kylä & Kannas-näyttelyt Imatran taidemuseossa. Valokuvaaja Koikkalaisen ja muusikko Kivimäen yhteistyössä tehty näyttely Lakkautettu kylä kertoi musiikin ja valokuvin rajantakaisen, lakkautetun Suistamon pitäjän tarinaa. Sarjakuvataiteilija Moisseinen taas käsitteli sarjakuvin sodan tuntemuksia ihmisissä ja eläimissä.

Näyttelyn erityislaatuinen tunnelma hiipi iholle jo heti sisäänastuessa. Ensimmäisenä jähmetyin tuijottamaan seinälle kiinnitettyjä, käsinkirjoitettuja listoja: viisi kahvipannua, neljä pullapeltiä, yhdet hevosenkengitysvälineet, kolme talvihattua. Ne olivat evakkojen korvaushakemuksia Valtionkonttorille rajan taakse jääneestä omaisuudesta.  Yhden talouden omaisuus mahtui yhdelle aaneloselle: mietin, miten monta arkkia tarvittaisiin nyt jos pitäisi käydä omaisuuttaan listaamaan, pikkuhousuista ja kahvilusikoista alkaen.

Moisseisen lyijykynätekniikalla toteutetusta Kannas-sarjakuvakirjasta olivat esillä alkuperäiset vedokset, hauskasti pyykkinarulle ripustettuina. Katsoin metritolkulla jatkuvaa paperiseinää ja mietin, että jaksankohan keskittyä lukemaan nämä kaikki läpi. Puolivälissä oli pakko rapistella laukusta ensimmäinen nenäliina kouraan, kun huomasin vollottavani sarjakuvalle. Edellisen kerran näin kävi Maus-sarjakuvan kanssa.

Olen Karjalan evakon tyttärentytär: tällä viikolla 92 vuotta täyttävä isoäitini joutui aikanaan jättämään kotinsa, ottamaan mukaansa vain sen minkä jaksoi kantaa. Jättämään taakseen rakkaat maisemat, tietämättömänä siitä ettei paluuta ole. Lähtöhötäkässä piirongin päälle jäi nuoren tytön suurin aarre, maailman kauneimmat meripihkahelmet. Niitä mamma suri, muisti niistä aina mainita. Kahdeksankymmentävuotispäivänään sai tyttäriltään lahjan: uudet meripihkahelmet.

Vaikka eihän kyse koskaan ollut niistä helmistä, vaan jostain paljon suuremmasta.

Olen yrittänyt kuvitella sitä tuskaa, minkä juuriltaan revitty ihminen joutuu kohtaamaan. Tuntuu, että näyttelyssä pääsin ensimmäistä kertaa edes jonkinlaiseen kosketukseen sen kanssa, aistin siitä kenties murto-osan, mutta kuitenkin. Repivän tuskan, haavan, joka ei umpeudu milloinkaan.

Mietin sukupolvia, mietin ajan kerrostumia. Mietin, paljonko siitä isoäidin tuskasta on valunut minuun, paljonko minussa on muiden pelkojen lisäksi kaiken menettämisen pelkoa.

Ja voiko sen kääntää voimaksi: ymmärtää, että kaikki, aivan kaikki on meillä vain lainassa, eikä mistään kannata rakentaa itselleen turvaa. Korkeintaan omasta itsestään.

Ja että ainoa mitä voi ja kannattaa tehdä, on rakastaa.

 

Näyttely Imatralla on valitettavasti jo päättynyt, mutta suosittelen tutustumaan Hanna Koikkalaisen Lakkautettu kylä-valokuvakirjaan sekä Hanneriina Moisseisen Kannas-sarjakuvakirjaan. Anne-Mari Kivimäen Lakkautettu kylä-albumi löytyy Spotifysta.

 

2 Comments

  1. Totta.
    Miettinyt samaa.
    Olen myös evakon pojantytär. Sotatarinoiden keskellä kasvanut.
    Ja, mä tiiän miltä tuntuu kun revitään juuret irti ja olet paljaana eikä ole mitään tiedossa. Mulla on edelleen vain yksi matkalaukku vuokrakämpässä. Jos vielä lähtö tulee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s