Lanttu levällään

Tänään 10.10. vietetään paitsi Aleksis Kiven päivää, myös Maailman mielenterveyspäivää (World Mental Health Day). Nämä kaksi sopivat hyvin yhteen, sillä Kivenkin on kerrottu kärsineen mielenterveysongelmista ja olleen myös hoidettavana mielisairaalassa, jossa hänet diagnosoitiin kroonisesti melankoliseksi. (Eikö muka suurin osa suomalaisista mene tämän otsikon alle?)

Päivä on tärkeä, sillä mielenterveys ei todellakaan ole mikään vitsi eikä leikin asia. Noin 400 000 suomalaista syö tällä hetkellä masennuslääkkeitä ja joka kymmenes koululainen kärsii uupumuksesta. Itsemurhiakin Suomessa tehdään poikkeuksellisen paljon. Meidän pitäisi olla maailman onnellisin kansa, mutta silti erilaiset mielen sairaudet koskettavat todella montaa meistä, joko henkilökohtaisesti tai sitten läheisen ihmisen kautta.

Katsoin eilen Yle Areenasta Yle Femin Spotlight-ohjelman jakson Tappamalla pakkohoitoon, joka ei varsinaisesti lisännyt jo ennestään hataraa uskoani parempaan huomiseen. Samaan aikaan kun psykiatrian laitospaikkojen määrää on radikaalisti leikattu, avohoidon palvelujen kehittäminen on jäänyt lapsenkenkiin. On kirjaimellisesti rikospoliisin asia, että mieleltään järkkynyt ihminen ei apua tarvitessaan tule otetuksi vakavasti.

Otin aika huolella kierroksia lukiessani taannoin Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin edustajien haastattelua koskien Imatran psykiatrisen osaston lakkautusta. Jutussa kerrottiin, että ihmisiä on jäänyt tästä syystä hoidon ulkopuolelle, mutta heti perään Eksoten palveluesimies vakuutteli, ettei ole saanut ainoatakaan reklamaatiota koskien osaston lakkautusta.

Reklamaatiota??? Luuleeko joku oikeasti, että mieleltään rikkinäisillä ihmisillä on voimia täytellä jotain palautelappuja, kun tilanne saattaa olla se että kaikki liikenevät voimat menevät pelkkään hengittämiseen? Ja tällaiset ammattilaiset vastaavat siitä, että palvelu pelaa, ei hyvää päivää.

Tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen asia on se, että avun hakemisen kynnys on tehty mahdollisimman matalaksi. Sen on oltava niin matala, ettei se oikeastaan ole enää edes kynnys vaan pikemminkin liukumäki, josta voi solahtaa ja jonka toisessa päässä on ihminen valmiina ottamaan sinut vastaan. Omasta kokemuksesta tiedän sen, miten helvetin vaikeaa on ensinnäkin edes myöntää olevansa psykiatrisen avun tarpeessa, saati sitten hakea sitä. Viisi ja puoli vuotta sitten minä en olisi voinut kuvitellakaan soittavani terveyskeskukseen ja kertovani ääneen jollekin tuntemattomalle että olen masentunut ja tarvitsen apua: minut pelasti mahdollisuus esittää asiani sähköpostitse kriisikeskukselle, jossa siihen reagoitiin välittömästi. Ja se sähköpostin lähettäminenkin oli pitkän vatvomisen tulos:

voinko nyt ihan varmasti tarpeeksi huonosti, entä jos ne eivät uskokaan että en jaksa enää?

Niiden, joiden lanttu ei ole koskaan leikannut kiinni, on ilmeisen vaikeaa ymmärtää tätä.

Onneksi on kirjallisuutta, joka parhaimmillaan lisää juurikin sitä ymmärrystä.  Myös Maailman mielenterveyspäivän tämän vuoden teema on Toivoa kirjallisuudesta. Juuri sopivasti viime viikolla postilaatikkoon kolahti tilaamani Depressiopäiväkirjat, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa kuunneltuani Yle Areenasta Anni Saastamoisen samasta aiheesta tekemän podcastin.

Koska nimittäin juuri tällaista raivokkaan rehellistä ja repivää, mutta silti toivoa sisältävää puhetta masennuksesta tämä maailma todellakin kaipaa. Erityisesti minua kosketti Annin tarinassa se sama, mistä jo tuossa aiemmin kirjoitin: miten järkyttävän vaikeaa on myöntää olevansa sairas ja tarvitsevansa apua. Ja kaikki se häpeä, mikä siihen liittyy, halvaannuttava pelko siitä, ettei tule enää heikkona ja tarvitsevana hyväksytyksi muiden ihmisten silmissä.

Tämän kirjan kanssa kävi ihan sama juttu kuin Marko Annalan Värityskirjan kanssa: se loppui kesken. (Ja tämänkin aion lukea heti perään uudestaan.)

TAHDON LISÄÄ. VOITTEKO KIRJOITTAA LISÄÄ, KIITOS.

Erittäin hyvä masennusaiheinen kirja on myös Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi, josta olen aiemmin kirjoittanut blogissani ja josta Helmi kirjoitti hiljattain myös. Vahva suositus.

Hyvää mielenterveyspäivää kaikille, pitäkää lantustanne ja toisistanne huolta.