Yllätyskyykky

Edellisessä postauksessa kailotin kaikelle kansalle onnellisuuttani. Mitä enemmän tykkäyksiä ropisi, sitä enemmän nousi punaa poskille: pitikö nyt taas mennä huutelemaan. Ikävyyksiä kerjäät tällä, sano miun sanoneen.

Ei tullut universumin suurta kostoa (vielä), mutta matalapainetta kumminkin. Viikko sitten sunnuntaina uhkuin vielä hyvää fiilistä jokaisella huokosellani, herätäkseni säkkipimeään maanantaiaamuun umpiväsyneenä ja takkuisena myttynä. Aamukoomassa unohdin avainkorttini kotiini ja seisoin avuttomana vesisateessa työpaikan ovella, nojaten summeriin jota kukaan ei kuullut. Vesipisarat rummuttivat päähäni rytmiä: tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Tuntuu, etten saanut nahkean maanantain kurssia korjattua koko viikkona. Tiedän hyvin, ettei kaamospimeys saavu yhdessä yössä vaan päivä lyhenee pikkuhiljaa, mutta miksi se kuitenkin tuntui siltä? En tosin myöskään tehnyt juuri mitään kohentaakseni oloani, päinvastoin: reippaan ulkoilun sijaan käperryin tahmeiden työpäivien jälkeen iltaisin sohvalle ja ahdoin itseeni grillisipsejä ja daimkakkua. Aamuisin pidin sentään kiinni supersmoothierutiinistani, mutta eipä yhdellä liemellä kummoisia taikoja tehdä, vaikka siihen kuinka tunkisi viherjauhetta, inkivääriä ja muuta hokkuspokkusta.

Yksi viikon isoimmista huonon fiiliksen ruokkijoista oli #metoo-kampanja, joka oli ja on valtavan tärkeä keskustelunavaus, mutta samalla löi todella kovaa vasten kasvoja. Vaikka olen saanut oman osani ahdistelusta, oli kamalaa lukea toisten karmeista kokemuksista ja erityisesti siitä, miten niin moni on turtunut kokemaansa paskaan ja ajatellut, että tällaista tämä nyt vaan on, normaaliin elämään kuuluvaa: jotakin, mitä pitää vaan sietää. Vaikka se on kaikkea muuta.

Oli viikossa sentään jotain hyvääkin, nimittäin treffiperjantai ja Vesalan mielettömän upea konserttisalikeikka. Huikea muija ja upea artisti, kunnioitan ja arvostan ihan hulluna. Ajattelin myös jatkossa nauttia livemusiikista konserttisaleissa aina kuin vain mahdollista: miten valtavan ihanaa ettei tarvitse varoa kaljatuoppi kädessä kaatuilevia ördääjiä vaan voi keskittyä olennaiseen eli musiikkiin. Ja ehkä nousta ylös penkiltä sheikkaamaan bootya, mutta vain sillä tavalla keski-ikäisen maltillisella tavalla. UPEETA, MAHTAVAA.

P.S. Samaiselta treffireissulta hankin vihdoinkin pitkään ostoslistalla olleen kirkasvalolampun. Hei kaamos, haist sie ite.

 

IMG_3256.jpg

 

 

3 Comments

  1. Otsikosta täysi 10. Harmi että kyykyttää, mutta odotapa vaan kunhan kelloja käännetään. Silloin se iltojen pimeys vasta iskeekin täysillä.

    Niin, mun piti yrittää olla jotenkin positiivinen… Juttele itselles nätisti, jooko? Ei itse itseään kannata haukkua tyhmäksi, anna muiden tehdä se sun puolesta.

    1. Kiitos Elina! Haha, posin kautta vaikka väkisin! Joo, nätisti pitäisi puhua, välillä se unohtuu. Mutta kellojen siirtohan antaa kuitenkin aamuun yhden ylimääräisen nukkumistunnin, vaikka illalla pimentyykin aikaisin. Se lohduttaa vähän.

  2. Joskus sitä plätsähtää kunnon mahalaskun, mut hei, sen jälkeen kaikki ihana tuntuu vieläkin ihanammalta 🙂

    Oliko ärsyttävän positiivista? 😀

    No joo, itsellä on taipumusta kaamosmasennusvitutusväsytyszombienönnönnööhön, mutta tänä vuonna lokakuu on ollut mielettömän hyvä ja aktiivinen, jooa riehakas! Marraskuu toki vielä edessä, mutta sitä vastaan on käyty taistoon myös täällä blogikamujen kanssa jakamalla omia vinkkejä ja vertaistukea 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s