Ikävä

Olin jo päättänyt, että en mene katsomaan.

En ole koskaan nähnyt kuollutta, ajattelin että en näe nytkään.

Kappelissa alan kuitenkin epäröidä. Toiset ovat jo käyneet. Sivuovi on auki, näen valkoisen arkun, jonka reunan yli pilkottaa harmaita hiuksia.

Pitäisikö kuitenkin.

”Jos sie meet ni sit miekii tuun.”

Nielaisen, otan siskoa kädestä kiinni. Mennään. Itku polttaa silmäluomia, pelottaa.

Hän näyttää pieneltä, nukkuvalta mutta ei kuitenkaan. Katson kuinka hän hymyilee, pienesti, mutta hymyilee. Niin kuin sellainen ihminen hymyilee, jonka harras toive on juuri toteutunut.

Ymmärrän nyt senkin, mitä kaikki vainajan nähneet sanovat: että ei se ihminen ole enää siinä, vaan jossain ihan muualla.

Hän on poissa.

Kukkia laskettaessa en pääse muistovärssyn ensimmäistä riviä pidemmälle. Hän selvisi sodasta, minä en selviä edes tästä. Minussa ei ole hitustakaan reippautta, olen taas pieni tyttö sukkahousut makkaralla ja perunavellit rinnuksilla.

Olen pieni tyttö. Ja minulla on kauhea ikävä.

 

OENW0578.JPG

5 Comments

  1. Voimia ❤ Itse kävin katsomassa isääni, vaikka pelotti ja ahdisti. Ajattelin, että ei, haluan muistaa hänet elävänä! Onneksi kuitenkin menin, sillä kokemus toi rauhan. En ole uskonnollinen, mutta koin samoin kuin sinä: ei siinä enää ollut hän, hän oli jo poissa, jäljellä enää kuori. Se jotenkin lohdutti.

    Ikävä jää, mutta se muuttaa muotoaan ajan myötä. Lempeämmäksi.

  2. Lämmin osanottoni ❤ En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät lukemaan muistolauseita arkulla – minulle se on ainakin ihan mahdotonta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s