Ensin ihminen elää elämänsä säästäen kaiken mahdollisen.
Sitten, loppukumarruksen jälkeen, näyttämövalojen sammuttua, tulevat toiset. Aukovat kaapit, tyhjentävät laatikot, repäisevät rullasta mustan jätesäkin toisensa jälkeen. Niihin katoavat kumilenkit ja käärepaperit, pakasterasiat ja pääsiäiskortit.
Sinulle, minulle, kirpputorille, kaatopaikalle.
Minä takerrun lohjenneeseen kahvikuppiin, sinivalkoisiin vellilautasiin. Keltaiseen, muoviseen pyykkikoriin, johon joskus mahduin leikkimään laivaa polvet koukussa. Pölyiseen ja painavaan kristallikruunuun, jota kukaan ei enää halua.
Takerrun muistoihini, takerrun lapsuuteeni. Takerrun johonkin, joka joskus oli.
Johonkin, joka joskus olin.
Makuuhuoneen lipaston alla, villakoirien tiukassa halauksessa on lyijykynä. Ristikontäyttökynä. Veitsellä teräväksi vuoltu, pyyhekumi loppuunhangattu.
Laitan sen villatakkini taskuun.
Itse Minna Mänttäri 
Riipaisevaa.
Itkin.
Oon nyt yhdeltä istumalta (okei, pötköttämältä) lukenut viimeisimmästä postauksestasi tänne asti. En varmaan nukahda, ennenkuin olen lukenut kaiken.
Sen kun olen tehnyt (lukenut ja sitten nukahtanut), niin menen guugeloimaan, onko itse Minna Mänttäri kirjoittanut kirjaa tai useita. Jos on, menen kirjastoon.
Sydän.
Kiitos kauniista sanoistasi Mannakka ❤ kirjaa en ole vielä kirjoittanut, ehkä joskus.