Eipä tiennyt tyttö

– Ymphhh… haloo?
– Onko Minna puhelimessa?
– Krhm… joo.
– No niin täälläkin. Kuule ihan semmosella mukavalla asialla läksin soittelemaan että…
– Siis häh? Kuka siel on?
– No sinä. 20 vuotta myöhemmin.
– Täh? Miul on nyt iha hirvee krapula, et jos voisit soittaa vaik vähä myöhemmi…
– Joo, tiedän, ryyppäsit lakkiaisbileissä aamuun asti. Mutta ei tässä mene kauan, ajattelin vaan että nopeesti pirautan kun somessa pyörii nyt tämmönen haaste missä pitää…
– Somessa? Häh?
– Ai niin, eihän sinulla ole vielä edes sähköpostiosoitetta. Sori, ei jäädä nyt tähän jumiin. Niin siis ajattelin vaan että soitan ja kerron että miten minulla nyt menee ja ehkä heitän tässä parit elämänohjeet kun mukamas tiedän nyt niin helvetisti enemmän kuin sinä silloin.
– Aha, öö okei.
– Niin siis tiedoksi vaan, että näyttelijäähän sinusta ei tule.
– MITÄ???
– Ei tule ei. Kiva harrastushan se on, mutta et sinä sinne Teakiin pääse. Kun et uskalla koskaan antaa itsestäsi pääsykokeissa kaikkea, et valmistaudu kunnolla kun pelkäät niin paljon sitä hylätyksi tulemista etkä oikeasti usko itseesi. Ja aika monta vuotta menee siinäkin ennen kuin tajuat, että kyse on koko ajan ollut vain nähdyksi tulemisen tarpeesta.
– No voi vittu. Enkö sitten koskaan pääse naistenlehden syvähaastatteluun, poseeraamaan eteerisissä mustavalkokuvissa, kertomaan ihanasta urastani ja siitä kuinka menestys ei ole kuitenkaan muuttanut minua ihmisenä?
– Et. Pääset kyllä naistenlehteen, mutta et puhumaan itsestäsi vaan työstäsi vankilassa ja vihaisista ja kadotetuista pojista, joiden kohtalon otat niin raskaasti että se vie sinulta yöunet ja paljon muutakin.
– Vankilassa??? Hei nyt vittu oikeesti…
– Vaan eipä mennä asioiden edelle. Ammattinäyttelijää sinusta ei tule, mutta sitten keksitkin ruveta teatterituottajaksi, kun nätisti pyydetään. Erehdyt luulemaan että elämäntehtäväsi on järjestellä asioita toisten ihmisten puolesta ja luulet niin monta vuotta, kunnes murenet.
– Oikeesti?
– Joo, mutta ei se ole niin vaarallista. Tulevana kesänä särjet sydämesi kunnolla ensimmäistä kertaa ja opit itkemään julkisella paikalla, sitä taitoa suosittelen vaalimaan ihan jatkoa ajatellen.
– Mie en oo varma haluanko tietää enempää…
– Kerron silti. Sitten kun väärän ammatinvalinnan jäljiltä paikkailet itseäsi, menet ja hankit kameran ja tajuat että hei, tämähän on kivaa. Pääset opiskelemaan kuvataiteilijaksi ja vaikka se koulu on ihan paska, niin tapaat siellä tosi cooleja tyyppejä ja työharjoittelun kautta pääset töihin vankilaan. Ja se on sekä parasta että kamalinta mitä sinulle tässä elämässä tapahtuu.
– No huhhuh. Hiljaseks vetää.
– Niinpä.
– No mis mie nyt sit oon? Siel vankilas vai?
– Ei kun sanomalehdessä, lehtikuvaajana. Tykkäät tosi paljon.
– Aha, okei. En mie ees viitti kysyy et mite tähä on päädytty.
– Niin, elämä on ihmeellistä ja kulkee välillä aika outoja polkuja. Niin ja sinä olet myös kirjoittaja, sinulla on kolumnipaikkakin siinä samassa lehdessä. Ja blogi. Olet myös kirjoittanut tosi suosittuja näytelmiä, laulutekstejäkin.
– Oho!
– Ja lauluäänikin sinulta vielä löytyy, aika hyvä sellainen.
– No ei kyllä…
– Usko nyt. Usko ittees. Usko enemmän ittees ja vähemmän paskapuheisiin. Äläkä ainakaan usko sitä viimeöistä runkkaria siellä yökerhon narikkajonossa. Sinä et ole ruma ja sinulla on varaa sanoa ei. Piste.
– Kuule… kerro vielä että löydänkö mie koskaan ketään? Jonkun joka rakastais miuta, iha oikeesti?
– Löydät.
– Iha oikeesti?
– Iha oikeesti.

#olisinpatiennyt

Tämä kirjoitus sai innoituksensa kirjailija Tuomas Kyrön blogista.