Katson ensi viikon sääennustetta.
Huokaan raskaasti.
Jos saisikin vain maata kaikki päivät kaulaansa myöten järvessä ja päivän vaativin suoritus olisi mehujään hakeminen pakastimesta. Mutta kun töitä pitäisi tehdä, olla reipas ja nopea, luova ja tuottelias.
Vaikka silmäkuopatkin ovat täynnä hikeä.
Yöt ovat katkonaisia ja hauraita, kun minulta viedään syvä uni niin silloin viedään kaikki. Olen vielä hitaampi kuin yleensä, unohdan kaksi minuuttia sitten sanotun, istun autoon enkä enää muista mihin olin menossa. Isken jarrut pohjaan, konepellin edestä sujahtaa pyöräilijä.
Minusta tulee kireä, en jaksaisi yhtään olla sosiaalinen tuntemattomien kanssa ja sitähän minun työni nimen omaan on. Joudun pinnistelemään etten olisi ihan täysi narttu, puen hymyn kasvoilleni, mutta yksin ollessani puhisen hartiat pinkeinä työpöydän ääressä.
”Nyt ei valiteta”, minulle huikataan iloisesti parkkipaikalla.
Käännän kasvoni poispäin ja irvistän.
Itse Minna Mänttäri 
Saa valittaa! Minustakin tämä on liikaa 8)
Kiitos tuesta!
Kyllä se pian jo helpottaa! Itse olen tuudittautunut siihen, että viimeistään elokuun lopussa pallomme on nyrjähtänyt jo sellaiseen asentoon aurinkoon nähden, ettei tämä enää voi jatkua eikä entiseen ole paluuta. Autuudella aion nuuskutella syksyn kuulaita aamuja, kunhan ne joskus saapuvat.
Mä just kanssa eilen sanoin, että jestas sentään odotan jo niitä syksyn kirpeitä aamuja! Sillon päivät saattavat kuitenkin olla vielä lämpimiä! Mutta sellasia sopivan lämpimiä!
Ah, niin aion nuuskutella minäkin! Lämpö ja aurinko ovat jees, läkähdyttävä kuumuus taas ei niin jees.