Arkivapaa

Kuvittelen aina, että vapaapäivän aamuna nukun pitkään, vaikka en koskaan nuku. Herään aikaisin, mutta makaan lakanoissa, en tee elettäkään noustakseni koska ei vaan tarvitse ja se on ihanaa.

Keitän puuroa niin kuin aina, vien pyykit koneeseen. Voisin imuroida mutta enpä imuroi, tiskaan koska se ei ole millään tavalla vastenmielistä. Kun pyyhin tiskipöytää kuivaksi, kaikki tuntuu pienen hetken ajan selkeältä ja hallittavalta.

Haen lähikaupasta paketin ja kaivan sieltä nahkatakin, pidätän hengitystä kun vedän sen päälle, onko se sopiva, on se. Ei ole mitään järkeä ostaa nahkatakkia talven kynnyksellä mutta ostinpa kuitenkin, ei minua tulla muistamaan järkevyydestäni muutenkaan. Lähden takki päällä kaupungille, tunnen itseni pitkästä aikaa jotenkin voimakkaaksi.

Kotona olisi pakastepinaattikeittoa, mutta minäpäs menen ravintolaan lounaalle. Katson ikkunasta ohi kiiruhtavia ihmisiä. Teen tällä viikolla kuusi päivää töitä ja siksi tänään en, mutta silti tuntuu että olen varastanut tämän päivän joltakin. Ehkä siksi se tuntuu niin suloiselta. Otan ravintolasta kahvin mukaan vaikka kertakäyttökupit tuhoavat tämän planeetan, juuri nyt en jaksa olla siitä kiinnostunut. Kävelen katua pitkin pahvikahvi kädessäni, muistan itseni vuosien takaa kun kävelin aamuisin tätä samaa katua pitkin töihin, silloinkin pahvimuki kädessäni ja olin hetken kevyt ja vapaa.

Nytkin tunnen niin.

Menen galleriaan katsomaan taidetta, näen teoksissa virkistävää haistattelua taidemaailmalle ja tulen siitä kovin iloiseksi. Sitten menen kauppakeskukseen ja ilahdun vielä lisää, koska hopeashampoo on tarjouksessa. Lisäksi ostan hakaneuloja, paristoja ja kissanhiekkaa. Kotona syön nahkeita juustorinkeleitä ja katson kokkiohjelmaa.

Tämä on nyt on näin. Ja se on ihan okei.