Elä revi ittees

Uudenvuodenaattona menen avantoon. En siksi, että erityisemmin haluaisin, vaan siksi, että pojatkin menivät.

Kuolemanpelossani revin itseni vauhdilla takaisin avannon reunalle, ponnistan käsivoimilla joita minulla ei ole. Kipu olkapäässä alkaa tuntua vasta myöhemmin illalla. Kun vuosi vaihtuu, lojun surkeana sohvannurkassa, pakastepuolukkapussi hartiani päällä.

Kaverini teinipäiväkirjaa lainaten, tekee mieli toivottaa vitun paskaa uuttavuotta.

Lojun neljä päivää sohvalla, syön vuorotellen pullaa, buranaa ja kalapuikkoja, oikein muhin omassa surkeudessani. Olen vanha akka, kohta nelikymppinen käsipuoli muinaismuisto, säälittävä pullukka joka on päästänyt itsensä rapakuntoon silkkaa laiskuuttaan.

Olen aivan varma siitä että käsi ei parane, joudun varmasti leikkaukseen josta on tuskallista toipua enkä toivukaan vaan käteen iskee joku ruttokuppa ja se napsaistaan kokonaan pois. Siinä sitten ollaan niin, olisiko kannattanut lähteä salille, nostaa punttia ennemmin kuin sipsipussia, ei olisi käynyt näin, senkin lapamato!

Käsi paranee. Sunnuntaina pääsen jo mukaan tammikuun joogahaasteeseen, teen alaspäin katsovan koiran ja ajattelen etten koskaan enää ota tervettä kättä itsestäänselvyytenä.

Paitsi että tietenkin otan.

Mietin, opinko tästä jotain, koska kaikista vastoinkäymisistähän täytyy oppia jotain ja sitten kertoa oppimastaan muille, neuvoa äidillisesti yläviistosta.

Ehkä sen, että en voi repiä itseäni. Minun pitää haastaa itseäni enkä saa päästää itseäni helpolla, mutta se ei tarkoita sitä että pitää lähteä juoksemaan kylmiltään maratonia, upottaa perseensä hyiseen veteen tai ryhtyä pakurikääpädieetille, vaikka joku tai kaikki muut tekisivätkin niin. Minun on opittava olemaan itselleni samaan aikaan lempeä, mutta jämäkkä. En tiedä voinko koskaan onnistua siinä, mutta aion yrittää.

Ja mikä tärkeintä, opin että nopean ja helpon version köyhistä ritareista voi tehdä paahtamalla pullapaloja leivänpaahtimessa. Kunhan on ensin sulattanut olkaansa vasten pussillisen jäisiä puolukoita.