Uuden vuoden alku on kutkuttavaa aikaa ihmisen elämässä. Siihen kuuluu usein menneen vuoden tai kuten nyt, kokonaisen vuosikymmenen hyvästeleminen tavalla tai toisella. Koska itse olen kävelevä klisee, vuoden viimeisenä päivänä tein kuten jokainen keski-iän kriisin kourissa kiemurteleva nainen tekisi: leikkautin pois noin puolet hiuksistani.
Kun katselin kampaamon lattialle tipahtelevia suortuviani, tunsin pitkästä aikaa puhdasta, kirkasta ja kuplivaa iloa. Aivan kuin kuivien latvojen mukana hartioiltani olisi pudonnut tankillinen tunkkaista, surunsekaista häpeää ja syyllisyyttä, joiden olin antanut sinne pesiytyä. Heippa vaan ja hyvästi, rikkakihvelin kautta roskikseen! Polkkamittaista tukkaani hiplatessa tuntui samalla tavalla kutkuttavalta kuin selatessa uuden kalenterin puhtaanvalkeita sivuja: kaikki on mahdollista ja mitä vaan voi tapahtua.
Toki tiedän, että osittain tämä on vain suloista harhaa. Kaikki ei ole mahdollista enkä todellakaan ole lopullisesti vapaa kaikista rintaani puristavista myrkyllisistä tunteista. Päässäni on edelleen raskaita ajatuksia, vaikka sitä onkin nyt kevyempi heiluttaa. Mutta jotain on kuitenkin liikahtamassa oikeaan suuntaan ja se on jo paljon se, jos on pitkään kuunnellut sisältään pelkkää pysähtynyttä hiljaisuutta.
Niin se vain on, että tässä hyhmäisessä ja sekavassa maailmassamme tarvitsemme vuoden vaihtumisen kaltaisia siirtymäriittejä, selkeän merkin siitä että nyt tämä loppuu ja jotain muuta alkaa. Väitän, että ne pitävät meidät edes jotenkin järjissämme. Tarvitsemme tunteen siitä, että saamme aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä, olkoonkin että se pöytä on todennäköisesti taas hetken kuluttua täynnä omituista rojua, jonka alkuperää kukaan ei tiedä.
Mutta sittenpähän taas siivotaan ja aloitetaan alusta. Ja leikataan tukka.
Itse Minna Mänttäri 